”Relationship is the fundamental truth of this world of appearance”, intialainen runoilija ja filosofi Rabindranath Tagore — ensimmäinen ei-eurooppalainen, joka on voittanut Nobelin kirjallisuus — kirjoitti pohtiessaan ihmisluontoa ja olemassaolon keskinäistä riippuvuutta. Parisuhde tekee metsästä metsän ja merestä meren. Maailman kohtaaminen sen omilla ehdoilla ja toisen todellisuuden kunnioittaminen tuon maailman ilmentymänä yhtä perustavanlaatuisena ja luovuttamattomana kuin oma todellisuutesi on äärimmäisen palkitsevaa mutta äärettömän vaikeaa — varsinkin aikana, jolloin emme enää kohtaa toisiamme kokonaisina ihmisinä vaan törmäämme sen sijaan palasiin.

kuinka hallita sydämen, mielen ja hengen orientaatio, joka on välttämätön vilpittömän ja kunniallisen suhteen taidolle, on filosofi Martin Buberin (8.helmikuuta 1878–13. kesäkuuta 1965) vuonna 1923 julkaisema klassikko I and Thou (julkinen kirjasto) — Buberin vaikutusvaltaisen eksistentialistisen dialogifilosofian perusta.

kolme vuosikymmentä ennen kuin buddhalainen filosofi Alan Watts varoitti, että ”elämä ja todellisuus eivät ole asioita, joita voit saada itsellesi, ellet anna niitä kaikille muille”, Buber katsoo todellisuuden kerrokset, joiden yli elämä ja suhde avautuvat:

miehelle maailma on kaksijakoinen, hänen kaksijakoisen asenteensa mukaisesti.

ihmisen asenne on kaksijakoinen hänen puhumiensa alkusanojen kaksijakoisuuden mukaisesti.

alkusanat eivät ole irrallisia sanoja, vaan yhdistettyjä sanoja.

yksi ensisijainen sana on yhdistelmä I–Thou.

toinen primäärisana on yhdistelmä I-It; jossa ilman primäärisanan muutosta toinen sanoista voi korvata sen.

näin ollen myös ihmisen I on kaksijakoinen. Sillä minä ensisijainen sana I-sinä on erilainen minä kuin ensisijainen sana I-se.

sopusoinnussa runoilija Elizabeth Alexanderin kauniin vaatimuksen kanssa, että ”kohtaamme toisemme sanoilla… sanoja harkittavaksi, harkittavaksi”, ja Bryologi Robin Wall Kimmererin vakaumuksen kanssa, että sanat antavat arvokkuuden sille, minkä ne nimeävät, Buber lisää:

alkusanat eivät merkitse asioita, vaan ne ovat intiimejä suhteita.

Primäärisanat eivät kuvaa jotakin, joka voisi olla olemassa niistä riippumatta, mutta lausuttuna ne saavat aikaan olemassaolon.

Primäärisanat lausutaan oliosta.

Jos sanotaan, sanotaan sen mukana yhdistelmästä I–sinä.

Jos sanotaan, niin yhdistelmän i–se sanotaan sen mukana.

ensisijainen sana I–Thou voidaan lausua vain koko olennon kanssa.

ensisijainen sana I–sitä ei voi koskaan lausua koko olennon kanssa.

jokainen Se rajoittuu toisiin; se on olemassa vain siten, että se rajoittuu toisiin. Mutta kun sinua puhutellaan,ei ole mitään. Sinulla ei ole rajoja.

Kun sinä puhut, puhujalla ei ole mitään; hänellä ei todellakaan ole mitään. Mutta hän ottaa kantansa suhteessa.

jokaisella akulla on Buberin mukaan paikkansa ja tehtävänsä ihmisen elämässä — i–se perustaa kokemuksen ja aistimuksen maailman, joka syntyy ihmisen ja maailman välisessä tilassa omasta tahdostaan, ja I–sinä luo parisuhteen maailman, joka pyytää jokaiselta osallistavaa läheisyyttä. Sinä puhut toista ei objektina vaan läsnäolona — korkeimpana filosofi Amelie Rortyn persoonan seitsemässä kerroksessa, jotka hän määrittelee ”esteettömän sielun paluuksi.”Buber kirjoittaa:

Jos kohtaan ihmisen omana itsenäni ja sanon hänelle ensisijaisen sanan I–sinä, hän ei ole asia asioiden joukossa, eikä se koostu asioista.

Näin ihminen ei ole joka toisesta rajoittuva, tietynlainen piste avaruudessa ja ajassa maailman verkossa; hän ei myöskään ole luonto, jota voi kokea ja kuvata, löyhä nippu nimettyjä ominaisuuksia. Mutta ilman lähimmäistä, ja ehjä itsessään, hän on sinä ja täyttää taivaat. Tämä ei merkitse sitä, että mitään muuta ei ole olemassa kuin hän itse. Mutta kaikki muu elää Hänen valossaan.

Buber tarjoaa sinfonisen vastakohdan nykyisin muodikkaalle kokonaisten ihmisten pirstoutumiselle alidentiteeteiksi:

samoin kuin melodia ei koostu nuoteista, säkeistöstä eikä vuorosanojen patsaasta, vaan niitä täytyy nykäistä ja raahata, kunnes niiden ykseys on hajonnut näihin moneen palaan, niin on miehen kanssa, jolle sanon sinä. Voin ottaa häneltä pois hänen hiustensa värin, puheensa tai hyvyytensä. Minun täytyy tehdä tätä jatkuvasti. Mutta joka kerta kun teen sen, hän lakkaa olemasta Sinä.

en koe miestä, jolle sanon sinä. Mutta minä asennoidunkin häneen, ensisijaisen sanan pyhyyteen. Vasta kun astun ulos siitä, koen hänet vielä kerran … vaikka mies, jolle sanon, ei ole tietoinen siitä kokemuksensa keskellä, kuitenkin sukulaisuus voi olla olemassa. Sillä sinä olet enemmän, että se tajuaa. Mikään petos ei tunkeudu tänne; tässä on todellisen elämän kehto.

puhutella toista niin kuin Buber ehdottaa, vaatii tietynlaista itsensä antautumista, joka kumpuaa Oman läsnäolonsa asuttamisesta ja samalla itsensä ulkopuolelle astumisesta. Vasta silloin toinen lakkaa olemasta väline omiin tarkoituksiinsa ja tulee todelliseksi. Buber kirjoittaa:

ensisijainen sana I–Thou voidaan lausua vain koko olennon kanssa. Keskittyminen ja fuusio koko olemukseen ei voi koskaan tapahtua virastoni kautta, eikä se voi koskaan tapahtua ilman minua. Olen tullut kautta minun suhde sinä; kun minusta tulee minä, sanon sinä.

kaikki todellinen elämä on kohtaamista.

No aim, no himo, and no expectation Intervention between I and Thou. Halu itsessään muuttuu, kun se syöksyy unestaan ulkomuotoon. Jokainen keino on este. Kokous toteutuu vasta, kun kaikki keinot ovat romahtaneet.

Ronald Gregor Smithin kääntämä I and Thou on kokonaisuudessaan ylevää luettavaa. Sitä täydentävät fyysikko David Bohm dialogin taidosta ja siitä, mikä estää meitä kuuntelemasta toisiamme, Amin Maalouf identiteetistä ja kuulumisesta sekä Ursula K. Le Guin on aidon ihmisviestinnän taikaa.