deontologinen etiikka, filosofiassa eettiset teoriat, jotka painottavat erityisesti velvollisuuden ja ihmisen toiminnan moraalin suhdetta. Termi deontologia on johdettu kreikan sanoista deon, ”velvollisuus”, ja logos, ” tiede.”

deontologisessa etiikassa tekoa pidetään moraalisesti hyvänä jonkin teolle ominaisen ominaisuuden vuoksi, ei siksi, että teon tuote olisi hyvä. Deontologisen etiikan mukaan ainakin osa teoista on moraalisesti pakollisia riippumatta siitä, miten ne vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin. Tällaista etiikkaa kuvaavat sellaiset ilmaukset kuin” velvollisuus velvollisuuden tähden”,” hyve on sen oma palkka ”ja” tapahtukoon oikeus, vaikka taivaat putoaisivatkin.”

sen sijaan teleologinen etiikka (jota kutsutaan myös consequentialistiseksi etiikaksi tai consequentialismiksi) katsoo, että moraalin perusnormi on juuri sen arvo, mitä toiminta saa aikaan. Deontologisia teorioita on kutsuttu formalistisiksi, koska niiden keskeinen periaate on jonkin toiminnan yhdenmukaisuus jonkin säännön tai lain kanssa.

ensimmäinen suuri filosofi, joka määritteli deontologiset periaatteet, oli Immanuel Kant, 1700-luvulla elänyt Saksalainen kriittisen filosofian (katso Kantilaisuus) perustaja. Kant katsoi, että mikään ei ole hyvää ilman kvalifiointia, paitsi hyvä tahto, ja hyvä tahto on sellainen, joka haluaa toimia moraalilain mukaisesti ja sitä lakia kunnioittaen ennemmin kuin luonnollisista taipumuksista. Hän näki moraalilain kategorisena imperatiivina-ts., ehdoton käsky-ja uskoi, että sen sisältö voidaan vahvistaa pelkästään inhimillisellä järjellä. Näin ollen korkein kategorinen imperatiivi on: ”toimi vain sen Maximin mukaan, jonka kautta voit samalla tahtoa, että siitä tulisi universaali laki.”Kant katsoi, että kategorisen imperatiivin muotoilu vastaa seuraavaa: ”toimi siis niin, että kohtelet ihmisyyttä omassa persoonassasi ja kaikkien muiden persoonassa aina samaan aikaan päämääränä eikä koskaan pelkästään keinona.”Näiden kahden muotoilun välinen yhteys ei kuitenkaan ole koskaan ollut täysin selvä. Joka tapauksessa Kantin kriitikot kyseenalaistivat hänen näkemyksensä siitä, että kaikki velvollisuudet voidaan johtaa puhtaasti muodollisesta periaatteesta, ja väittivät, että keskittyessään rationaaliseen johdonmukaisuuteen hän laiminlöi moraalisen velvollisuuden konkreettisen sisällön.

Tämä vastaväite kohtasi 1900-luvulla brittiläisen moraalifilosofin Sir David Rossin, joka katsoi, että lukuisat ”prima facie-velvollisuudet” sen sijaan, että niistä johtaisi yksi muodollinen periaate, ovat itsessään heti itsestään selviä. Ross erotti nämä prima facie velvollisuudet (kuten lupauksen pitäminen, korvaus, kiitollisuus ja oikeudenmukaisuus) todellisista velvollisuuksista, sillä ”kaikilla mahdollisilla teoilla on monia puolia, jotka ovat merkityksellisiä sen oikeellisuuden tai vääryyden kannalta”; ja nämä puolet on punnittava ennen kuin ”muodostaa tuomion sen luonteen kokonaisuudesta” todellisena velvollisuutena kyseisissä olosuhteissa. Rossin yritys väittää, että intuitio on moraalisen tiedon lähde, sai kuitenkin ankaraa kritiikkiä, ja 1900—luvun lopulla Kantilaiset ajattelutavat—erityisesti kielto käyttää ihmistä välineenä päämäärän sijaan-olivat jälleen muodostamassa perustan deontologisille näkemyksille, joista filosofit eniten keskustelivat. Kansan keskuudessa ihmisoikeuksien suojelemisen kansainvälinen korostaminen-ja siten velvollisuus olla rikkomatta niitä-voidaan nähdä myös deontologisen etiikan voittona.