The Book of the Dead kuvailee muinaisen Egyptin ”sydämen punnitsemisseremoniaa” sydämen asettamiseksi vaa ’ an toiselle puolelle ja sulan toiselle puolelle.

jumalatar Ma ’ atin sulka edustaa totuutta ja oikeutta. Jos sydän osoittautuu todeksi ja elämä hyväksi, sulka ja sydän tasapainottuvat tasapuolisesti, antaen pääsyn tuonpuoleiseen.

Jos sydän on höyhentä painavampi, sitä pidetään todisteena korruptiosta. Tämän jälkeen Ammit – ”gobbler” – peto syö turmeltuneen sydämen.

muinaiset egyptiläiset uskoivat sydämen olevan elämän tyyssija ja kertomus siitä, miten se elettiin. Mutta missä hyvyyden todisteet elävät? Onko se sydämen kudoksessa vai jollain mystisellä alueella, jota muinaiset kreikkalaiset kutsuivat sieluksi?

Tämä on tietysti myytin ainesta, mutta ilman tätä myyttiä egyptiläistä muumioitumista ei välttämättä ole olemassa. Asian ytimessä (yskäisyssä) on se, voidaanko sanaa ”todisteet” pitää ideologiana, jolla on tieteellisiä ja kulttuurisia seurauksia.

asteikolla, jossa asioita punnitaan toisiaan vastaan, todistusarvo ilmaisee toisella puolella todistusarvoa ja toisella spekulaatiota.

kulttuuri, kuten muinaiset egyptiläiset jumalat, jotka osallistuivat sydänten kirjaamiseen, punnitsemiseen ja tuomitsemiseen, tarkkailee ja pohtii todisteiden ja spekulaatioiden välistä tasapainoa.

mutta kulttuurilla on monia portinvartijoita, joilla jokaisella on omat sääntönsä ja määräyksensä. Niiden avulla voidaan määrittää todistusarvo, todistusaineiston luonne ja kokeellisten löydösten arviointi.

vaikka antiikin kreikkalaiset olivat edelläkävijöitä todisteiden käytössä, varhaiskristillisyys käytti uskoa sitä vastaan. Todistusaineiston, uskon, vallan ja rahan välinen kamppailu on edelleen tätä päivää – esimerkiksi ilmastonmuutoskeskustelussa.

Queenslandissa yksi hallituksen vaihdos on yhtäkkiä muuttanut ”ilmastonmuutoksen” likaiseksi sanonnaksi huolimatta maailmanlaajuisista todisteista sen puolesta.

yhdysvaltalainen biologi Edward O. Wilson kutsui tiedettä ”illuminaatioiden kulttuuriksi”. Hänen mukaansa tiede on antanut meille ”voimakkaimman tavan tietää maailmasta, mitä koskaan on keksitty”.

mutta tämä valaistuminen tapahtuu politiikan maailmassa. Politiikka, väittää näytelmäkirjailija Harold Pinter, mieluummin ihmiset ”pysyä tietämättömyydessä”. Jotta politiikka” eläisi tietämättömyydessä totuudesta, jopa oman elämänsä totuudesta”, sen täytyy säilyttää valta ja kontrolli.

se, voiko todistusaineisto päihittää tarkoituksenmukaisuuden taistelussa ”agendoja palvelevan tieteen” ja ”tietoa paljastavan tieteen” välillä, riippuu yhteiskunnasta.

”todiste” – jo nyt hankala konstruktio – pyrkii kääntämään yhteiskunnassamme ”nykyiseen ymmärrykseen pohjautuvan tiedon”, määritelmän, joka antaa epäilykselle ja uskolle yliotteen. Kohotettu kulmakarva voi anastaa tyylikästä kaavaa konflikteja janoavan ja vastakkaisia näkökulmia tavoittelevan median käsissä.

tiede käyttää todisteita uskoa vastaan, mutta se ei voi koskaan voittaa tällaista konfliktia, koska paradigmat eivät ole tasa-arvoisia. Uskonto ja politiikka ovat vähän kuin Ma ’ ATS feather. Ne edustavat yhteiskunnan moraalipolitiikkaa, jota vastaan tiede jatkuvasti punnitaan.

se, että moraalipolitiikka ei välttämättä edusta enemmistön näkemyksiä, on lähinnä epäolennaista. Retoriikkaa ei voi punnita, ja retoriikka on järjestelmä, jonka kautta tieteellistä näyttöä usein vastustetaan.

vertaisarviointia, toistettavuutta ja objektiivisuutta kutsutaan usein tieteen koetinkiviksi. Mutta jälkiviisaus on tieteen haamu, joka kummittelee tiedettä ja tiedemiehiä menneillä virheillään. Japanin maanjäristykset ja tsunami vuonna 2011 paljastivat taannehtivasti, miten järjetöntä on rakentaa ydinreaktoreita siirroslinjojen läheisyyteen.

ehkä tämä jälkiviisaus hankaloittaa tieteen, todistusaineiston ja kulttuurin suhdetta enemmän kuin mikään muu. Historia paljastaa puutteita tutkimuksissa, korruptiota prosesseissa, ekologioiden katoamista ja sosiaalisesti vastakkaisia käytäntöjä, kuten eläinkokeita ja geenimuuntelua.

tämän seurauksena monet ovat alkaneet epäillä sanaa ”todiste” – ja ehkä aiheellisesti. Todistusaineistohan on ihmisen ponnistelujen tulosta ja sellaisena erehtyväinen.

arvioinnin ja varmuuden hakeminen ei ole vain laboratoriopyrkimyksiä; ne ovat myös poliittisia ja yhteisöllisiä. Tällainen monimutkaisuus voi johtaa arvaamattomiin sivuvaikutuksiin ja tuhoisiin virheisiin, kuten Australian ruokokammio-ongelmaan.

todisteet ovat ratkaisevia vakaumukselle ja edistymiselle lain ja tieteen alalla, mutta silti vääriä tuomioita tapahtuu, eli tämän päivän todiste voi olla huomisen oikeusjuttu.

tieteellisiä tuloksia voidaan manipuloida palvelemaan agendoja, jotka lopulta heikentävät kokeen itseisarvoa. Todistusaineisto, konstruktiona, vastustaa politiikan, talouden, kunnianhimon ja muodin kulttuuriretoriikkaa, mutta se on myös näiden voimien piirtämä – se on harvoin niin neutraali tai itsenäinen kuin haluaisimme.

joskus todisteiden peittely, ”totuuden” tuhoaminen tai tukahduttaminen häiritsee fiksua päätöksentekoa; joskus poliitikoilla ja taloustieteilijöillä saattaa olla houkutus sivuuttaa todisteet terveen ”pohjan”säilyttämisen puolesta.

tekniikan, maatalouden, lääketieteen ja tekniikan alalla tieteellinen näyttö ja prosessit ovat tuoneet meille hämmästyttäviä edistysaskeleita terveyden ja elämänlaadun osalta. Tämän sivuvaikutuksena on kuitenkin se, miten nämä edistysaskeleet ovat vaikuttaneet maapallon ympäristöön ja sen ihmisiin ja muihin asukkaisiin.

kun näitä tuloksia punnitaan keskenään, vaa ’ assa roikkuu selvästi paljon. Todistusaineistolla on iso rooli siinä, mihin suuntaan vaa ’ at kallistuvat.