olen sosiaalisesti kömpelö. Järkyttävää, tiedän. Lukutoukka, joka kamppailee keskustellakseen. Olen kirjaimellisesti kävelevä stereotypia. Jos alamme puhua jostain nörtistä, bookysta tai poliittisesta, voin puhua tuntikausia. Disneylle meneminen oli siinä mielessä hienoa, koska minulla oli helppoja keskusteluja lähes kaikkien tapaamieni kanssa. Mutta sen jälkeen olen eksynyt pentu.

joskus haluan kävellä ihmisten luokse (töissä, baareissa, paikoissa, joissa pitäisi olla sosiaalinen ja tutustua ihmisiin) ja jutella heidän kanssaan, mutta mitä sanon?

Hei? ”Hei.””Miten menee?” ”Hyvä.” ”Hyvä. Hyvä.”

Toki voisin kertoa jollekulle, kuinka kivalta he näyttävät, ja olen sen tehnyt, mutta nekin ovat nopeita keskusteluja. Sää? Ulkona on kuuma/kylmä/märkä. Entä ne asiakkaat? Yhä turhauttavaa. Niin urheilua! Ovat juttu! Hyvä, urheilujoukkueesi pärjäsi hyvin — tai sitten urheilujoukkueesi hävisi. Surunaama. Kannustan heitä parempaan ensi kerralla.

Small talk sucks. Small talk ei ystävysty. Vaikka jutustelu saa ystävälliset kasvot ja ehkä he tulevat joskus moikkaamaan minua?

minulla ei ole koskaan ollut sellaista, että joku olisi myöhemmin päättänyt tulla moikkaamaan minua yritettyään small talkia.

en tiedä, mitä teen väärin. Tiedän, että jokin on pielessä, ja kehonkielellä voi olla jotain tekemistä sen kanssa. Ajoitus voisi myös olla tekijä, mutta yritän kovasti olla keskeyttämättä ihmisiä, vain sanoa hei vain taukohuoneessa tai keskustella vain silloin, kun mahdollisesti chat-pystyy tapahtuma tapahtuu (kuten, sanoa, kaikki mikroaallot ovat täynnä ja odotamme jonossa yhdessä lämmittää lounaamme) minimoida virheen tältä osin. Ehkä he haistavat pelkoni.

kuitenkin, jos olen ryhmässä, jonka ympärillä on ihmisiä, jotka tuntevat itsensä aivan yhtä epäsopiviksi kuin minä, minun on melko helppo tehdä ystävällinen tuttavuus. Minulla on edelleen ystäviä koulutuskurssiltani nykyisessä työpaikassani, ja nekin, joiden kanssa en puhunut säännöllisesti, muistavat minut ja hymyilevät ja rupattelevat jonkin aikaa.

en ole ahdistunut ihmisten tapaamisesta tai puhumisesta — vaikka kovaääniset väkijoukot kovien äänten tukemana joskus horjuttavatkin minua (ex: täpötäysiä baareja, yökerhoja, Universal Studiosin kyytijonoja). En tiedä, mistä normaalit ihmiset puhuvat. Toki joskus voin ystävystyä hetken lemmikeistä, mutta ne keskustelut eivät yleensä kestä. Minulla on vain tietty määrä tarinoita kerrottavana kissoistani.

mistä muut kuin nörtit puhuvat? (Miten on vielä niin paljon ei-nörttejä?)

miten keskustelut jatkuvat?

olen katsellut vuosia, kun tuntemattomat vain istuvat yhdessä ja sitoutuvat hetkessä. Olen jopa yrittänyt käyttää joitakin samoja lauseita ja keskusteluja. Olen kokeillut kaikkia kehonkielen neuvoja, joita löydän-älä risti käsiäsi, varmista, että tuijotat oikeaan paikkaan (katsekontakti on helposti yksi vaikeimmista asioista minulle — Sinun ei pitäisi jatkuvasti tuijottaa ihmisten silmiin, mutta minne katsot, kun sinun ei pitäisi tuijottaa heitä?), istu, Näytä tervetulleeksi.

tätäkö kaikki muutkin kokevat? 90% kaikista keskusteluista putoaa tyhjäksi ja menee minne? Onko vastaus vain hellittämättömyys?

minua ei kutsuttu lapsena juhliin. Olin liian äiti, kuten Collegessa. Kukaan ei inhonnut minua tai ainakaan käyttäytynyt kuin ei olisi inhonnut minua-ainakin yläasteen jälkeen. Yläasteella oli paljon vihaa. (Vaikka tiedän, monin tavoin, se oli osittain minun vikani. Yritin kopioida, mitä muut lapset tekivät, ja paljon siitä, mitä näin heidän tekevän, oli ilkeää, joten kopioin ilkeän käytöksen ja toivoin, että se toimisi. Ei tietenkään.)

People just…don ’ t think of me. Olen aave. Reunoja pitkin.

Jos todella haluat olla imelä kanssani, voisit kuunnella laulun, jonka vannon olevan kirjoitettu nimenomaan minusta:

syy, miksi pidän musikaaleista on se, että silloin tällöin ne puhuvat sielulleni. Se on ylidramaattisin, teinimäinen asia, jonka voin sanoa, mutta se on totta. Joskus tarvitaan liian dramaattista, teinimäistä totuutta, koska nämä asiat eivät katoa vain siksi, että olemme jättäneet teinivuodet taaksemme.

on the outside, always looking in
Will I ever be more than I ’ ve always been?
’Cause I’ m tap, tap, taping on the glass
Waving through a window
I try to speak, but nobody can hear
So I wait around for an answer to appear
While I ’ m watch, watch, watching people pass
Waving through a window, oh
Can anyone see, is anyone waving back at me?