syynä tähän on se, että viime aikoihin asti Raamatun kertomus piti vallassaan: juutalaiset ymmärsivät olevansa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin lapsia, jotka kuuluivat perheeseen, joka muovattiin kansaksi Orjuuttamalla Egyptissä ja ilmestymällä Siinainvuorella. Kuitenkin aina siitä lähtien, kun Raamatun historiallista todenperäisyyttä alettiin tutkia 1700-ja 1800-luvuilla, tutkijat, jotka pyrkivät erottamaan historiallisen tosiasian uskonnollisesta myytistä, ovat kyseenalaistaneet sen, miten juutalaiset ovat nykyään sukua Tooran heprealaisille ja Uuden testamentin Juudealaisille.

koska alkuperään voi sotkeutua aitous, tiedustelu ei ole vailla riskejään. Weitzman kirjoittaa:” palatakseni antiikin aikaan juutalaisvastaisuus on joskus ilmennyt vasta-alkuperätarinoina, joissa juutalaisia yritetään pilkata ja mustamaalata kieltämällä heidän oma käsityksensä heidän alkuperästään. Weitzman lisää: ”vuosisatoja jatkunut Kristillinen polemiikki” pyrki mustamaalaamaan juutalaiset raamatullisen Israelin aitoina perillisinä ” kyseenalaistamalla juutalaisten ja heidän muinaisten esi-isiensä välisen jatkuvuuden ja karrikoimalla heidät juurettomana kansana.

nykyään jo valmiiksi kireä alkuperien etsintä on sotkeutunut Israelin valtion legitimiteettiin. Weitzman siteeraa kriitikoita, jotka kiistävät sionistien väitteet siitä, että nykyajan juutalaiset, joilla on sukujuuret ja maantieteellinen alkuperä muinaisten esi-isiensä kanssa, ovat kotoisin Israelin maasta.

juutalaisten alkuperä

Steven Weitzman
Princeton, 394 sivua, 35 dollaria

ensimmäisenä tämän kansan tarinan alkuhetkeä arvioinut Herra Weitzman sanoo, että olivat 20.-vuosisadan arkeologit, jotka väittivät, että noin vuonna 1200 eKr israelilaiset nousivat varhaisemmasta kanaanilaisesta kulttuurista. Arkeologit esittivät eri tavoin, että israelilaiset olivat Egyptistä tulleita maahantunkeutujia, jotka valtasivat Kanaanin valloitusteossa; Mesopotamiasta tulleita siirtolaisia, jotka soluttautuivat maahan rauhanomaisesti; tai kanaanilaisia talonpoikia, jotka kapinoivat riistäjiään vastaan ja synnyttivät uusia rituaaleja ja periaatteita. Uraauurtava raamatullinen arkeologi W. F. Albright (1891-1971) löysi todisteita äkillisestä loikasta: ”kanaanilaiset hurjine luonnon palvontoineen . . . tilalle tuli Israel, jossa oli paimentolaismainen yksinkertaisuus ja elämän puhtaus, sen ylevä yksijumalaisuus ja sen ankarat eettiset säännöt.”

vielä muut tutkijat paikantavat juutalaisten alkuhetken muinaisten kreikkalaisten kohtaamisessa. Weitzman käyttää Shaye Cohenin tutkimusta” the Beginnings of Jewishness ” (1999) ja esittää teorian, jonka mukaan juutalaisuutta (itse kreikkalaista rahaa toisella vuosisadalla eKr.) katalysoi Juudealaisten ristisitoutuminen hellenistisen kulttuurin kanssa. Ennen Aleksanteri Suuren valloitusta Juudealainen identiteetti oli etnisyyden kysymys, joka määräytyi syntyperän mukaan. Myöhemmin se jäljitteli tapoja, joilla kreikkalaiset ajattelivat ”ahneuttaan”, ja siitä tuli uskonyhteisö. Mukaillen Herra Cohenia. Weitzman kirjoittaa, että ” Juudealaiset ymmärsivät kreikkalaisten vaikutuksesta, että identiteetti ei ollut syntymällä vahvistettu, että ihminen voisi muuttua juutalaiseksi kääntymyksen kautta.”

Herra Weitzman omistaa viimeisen lukunsa juutalaisten geneettisen allekirjoituksen tulkitsemiseen. Vaikka monet suhtautuvat varauksella ”rodullistettuun käsitykseen natsismiin liittyvästä juutalaisuudesta”, Weitzman kirjoittaa, DNA-tutkimus on viime vuosina pitkälti vahvistanut suuren osan siitä, mitä juutalaiset ovat uskoneet: ”että heillä on erilainen syntyperä kuin niillä ei-juutalaisilla, joiden keskuudessa he asuvat, ja että jotkut noista esi-isistä tulivat Lähi-idästä.”Samalla Herra Weitzman tunnustaa tällaisen lähestymistavan ilmeiset rajat:” Geneetikkojen on aina turvauduttava ei—kongeneettisiin todisteisiin—kirjoitettuihin teksteihin, suullisiin perinteisiin, koehenkilöiden haastatteluihin siitä, keitä he ovat ja mistä he tulevat-muuttaakseen datan johdonmukaiseksi kertomukseksi menneisyydestä.”

viime aikoina kriitikot ovat kyseenalaistaneet juuri ne oletukset, joihin tällainen haku nojaa. He väittävät, että usko esihistoriaan kätkettyyn perustamishetkeen liittyy mielikuvituksen, ellei jopa sepitelmän, tekoon. Ja jos alkuperä on keinotekoinen konstruktio, projektio menneisyyteen nykyhetken tarpeiden mukaan, alkuperien tavoittelu voi olla vain turhuutta.

Weitzman mainitsee useita tällaisen näkemyksen kannattajia. Israelilainen revisionistinen historioitsija Shlomo Sand väittää paljon ylistetyssä kirjassaan” The Invention of the Jewish People ”(2008), että juutalainen nationhood oli 1800-luvulla keksitty fiktio, jonka” muistin agentit ” vähättelivät juutalaisten syntyperän heterogeenisyyttä. Weitzman varoittaa, että Sand ”kierrättää ajatuksia, joilla on juutalaisvastainen sukutausta”, kuten Stalin kannatti Ja Herra Sand pyyhki pölyt pois teoriasta, jonka mukaan Euroopan juutalaiset polveutuvat Khazareista, turkkilaisesta klaanista, jonka sanotaan kääntyneen juutalaisuuteen 700-luvulla.

tällaisten tendenssimäisten teorioiden väittelyn sijaan Weitzman tarjoaa ihailtavan tasapainoisen ja kiihkottoman tutkimuksen ja osoittaa ihmismielessä olevat ristiriitaiset impulssit ”sen tarpeen liittyä johonkin alkuperäpaikkaan ja sen tarpeen häivyttää tuo alkuperä.”

lopussa hän kuitenkin päätyy umpikujaan. Hän myöntää, että oppineisuus ” ei ole onnistunut luomaan vaihtoehtoista kertomusta, joka voisi tehdä sellaista työtä kuin Mooseksen kirja tekee auttaessaan ihmisiä ymmärtämään itseään ja paikkaansa maailmassa.”Ehkä näin pitääkin olla. Mitä enemmän yritämme selittää alkuperäämme, alun arvoitus etääntyy yhä kauemmas ulottuvillemme.

Jerusalemissa asuva kirjailija Balint on kirjoittanut ”Kafkan viimeisen oikeudenkäynnin”, jonka Norton julkaisee ensi vuonna.