M18 ”Hellcat” palveli hienoimpana esimerkkinä Yhdysvaltain armeijan panssarihävittäjästä toisessa maailmansodassa. Tyyppi oli nopea, ketterä, hyvin aseistettu ja sitä oli saatavilla riittävästi Saksan Wehrmachtin panssarijoukkojen torjuntaan eri puolilla Eurooppaa. M18 oli parannus edeltävään M10-sarjaan ja osoittautui yhtä kyvykkääksi kuin M36 ”Slugger” -perhe, hoitaen osansa maamenestyksistä, joita tarvittiin Saksan sodan loppuvaiheen tulvien kukistamisessa. Hellcatit palvelivat sodan loppuun asti ja olivat jopa mukana useiden sodan jälkeisen maailman valtioiden luetteloissa.
alkuperäisestä M10: stä tuli 2.maailmansodan lopullinen amerikkalainen panssarihävittäjä ja sitä valmistettiin lähes 7 000 kappaletta Yhdysvaltain maavoimien sekä sen liittolaisten armeijoiden käyttöön. Tyyppi perustui kuitenkin M4 Shermanin muunneltuun alustaan ja siitä puuttui paljon panssarisuojausta. Sen pääase osoittautui lopulta sodan edetessä suurelta osin riittämättömäksi. M36 ”Slugger” kehitettiin sitten M10-suvun linjasta kenttää tehokkaammaksi 90 millimetrin pääaseeksi ja tämä muotoilu perustui myös klassiseen M4 Sherman-panssarivaunun alustaan. Se näki tuotannon yltävän 1 400 esimerkkiin ja pystyi puuttumaan Saksan viimeisimpiin panssarivaunutarjouksiin, mutta ilmestyi sodan loppupuolella.
M18 Hellcat-malliksi aiottu malli oli kehityksessä jo joulukuussa 1941. Japanin hyökkäys Pearl Harboriin samassa kuussa ajoi Yhdysvallat totaaliseen sotaan Japanin keisarikuntaa vastaan, jonka saksa ja Italia julistivat Yhdysvalloille sodaksi. Britannian pääministeri Churchill sai presidentti Rooseveltin vakuuttuneeksi siitä, että Hitlerin ja Mussolinin torjuminen Euroopassa ja Afrikassa oli etusijalla, joten resurssit suunnattiin tällaiseen kokeiluun.
Yhdysvaltain Ordnance-osaston määrittely annettiin ”fast tank destroyer” – mallille, joka keskittyi 37 millimetrin pääaseen kiinnityksen ympärille. Auton voimanlähteenä oli Wright Continental R-975 C-sarjan 9-sylinterinen radial-moottori, jonka jousitusjärjestelmä perustui kuuluisaan Christien sovitukseen. Tämä teki uuden tank destroyer suunnittelu ensimmäinen amerikkalainen ajoneuvo erityisesti kehitetty tank-killing rooli vastakohtana suunnittelu on modifiointi nykyisen rungon sopivaksi rooli.
vuoden 1942 puoliväliin mennessä T49 GMC: n (”Gun Motor Carriage”) prototyyppi nousi tarkastettavaksi. Tähän mennessä Pohjois-Afrikan toimet olivat jo osoittaneet, että alun perin suunniteltu 37 mm: n aseistus oli huomattavasti huonompi panssarintappajan rooliin, kun otetaan huomioon uusimpien saksalaisten panssarivaunujen panssarinlaatu. Prototyyppi sai sen sijaan 57 millimetrin kaliiperin aseistuksen ja siihen asennettiin nyt yleisempi vääntösauvajousitusjärjestelmä. Arvioinnit olivat käynnissä ja pian kävi ilmeiseksi, että Saksan armeijan ulottumattomissa oleva aseistus oli nyt ylittänyt sen rajan, että Panzer III-ja Panzer IV-keskivaunuja olisi voitu käyttää-erinomaiset Panther-ja Tiger I-raskaat panssarivaunut olivat pian muodostamassa kaikkien Saksan armeijan toimien selkärangan ja osoittautumassa melkoiseksi keulaksi. Nämä saksalaiset panssarivaunut sporttasivat erittäin kyvykkäitä pääaseita paksuilla panssaroinneilla, jotka päihittivät kaikki liittoutuneiden silloiset panssarivaunut. Sellaisena 75 mm M3-pääase valittiin tulevaan kehitykseen Amerikan uuteen panssarihävittäjään.
muutokset tuottivat pian ”T67 GMC”: n pilottiajoneuvomallin, joka oli kevyempi, pienempi ajoneuvo 75 millimetrin m3-pääase. Ajatus 76,2 mm: n pääaseen asentamisesta loi ”T70 GMC” – prototyyppimallin, josta tuli ”M18 GMC”: ksi nimetyn mallin esituotantosuunnittelu. Sarjatuotanto alkoi heinäkuussa 1943 ja ulottui vuoden 1944 lokakuuhun, jolloin 2507 esimerkkiä vyöryi ulos amerikkalaisista tehtaista sotaan. Operatiivinen status saavutettiin kesällä 1944 ja M18 sai aikanaan epävirallisen lempinimen ”Hellcat”.
kentällä M18 osoittautui erinomaiseksi kulkuneuvoksi aiottuun rooliin. Sen teho-paino-suhde antoi ajoneuvolle erinomaisen huippunopeuden 55-60 mailia tunnissa ihanteellisissa olosuhteissa-nopeammin kuin mikään muu sodan panssaroitu taisteluajoneuvo. Continentalin voimanlähde mahdollisti suuren kiihtyvyyden, kun taas Moottorin kytkeminen valittuun runkorakenteeseen teki melko ketterän kiinnityksen. Ajoneuvon nopeutta käytettiin usein luontaisena puolustustoimenpiteenä, jossa sen panssarisuojaus saattoi osoittautua epäilyttäväksi, mikä mahdollisti M18-miehistölle kyvyn ampua vihollista ja sitten perääntyä nopeudella ennen kuin vastaus voitiin koota. Hänen voimalaitteensa todettiin luotettavaksi ja merkittäväksi voimaksi ottaen huomioon sodan anteeksiantamattoman luonteen. M18 oli profiililtaan ja kooltaan paljon pienempi, vaikka se oli puolet sitä edeltäneen M10-sarjan painosta. Tämä teki hänestä vaikeamman kohteen havaita ja hyökätä. Hänen panssari oli parempi kuin M10, mutta ei vieläkään täysin riittävä kohdatessaan suoraan vihollisen taistelupanssarivaunut – tämä työ on parempi jättää M4 Shermaneille ja piilotetuille panssarintorjuntakiväärimiehistöille. Saksalaiset tankkerit saivat etulyöntiaseman, kun ne osuivat heikosti panssaroituihin M18-hävittäjiin. Vaikka tämä altisti heidät tarpeettomille taistelukentän vaaroille ja elementeille, se tarjosi kahlitsemattomia näkymiä toiminnasta ja runsaasti liikkumatilaa, jolla hallita pääaseen toimintoja taistelun tuoksinassa. Tykkitornin 360-poikittaisuus mahdollisti myös M18: n kyvyn hyökätä kohteisiin mihin suuntaan tahansa ilman, että koko vaunua piti kääntää vaaratilanteita vastaan. Sitä vastoin muiden sodassa taistelleiden panssarihävittäjien tykit oli asetettu kiinteisiin ylärakenteisiin, mikä edellytti koko ajoneuvon osoittamista kohti vihollista. M18 oli kaikkea muuta kuin monipuolinen, kestävä ja tehokas koko sodan ajan, monin tavoin tehden siitä hienoimman amerikkalaisen panssarivaunuhävittäjän ja todistetun sodan voittajan.
taistelutoimet, joissa M18 oli mukana, löysivät hänet taistelemassa halki Euroopan maaseudun ja sen monien kylien läpi matkalla Saksan rajalle. Uudet saksalaiset Panther-ja Tiger I-panssarivaunut esittelivät kadehdittavaa panssarisuojaa ja erinomaisia asejärjestelyjä, mutta niistä puuttui ketteryys – itse M18: n vahvuus. M18 pystyi ohjailemaan ja hyökkäämään heikompien sivu-ja takapanssaripäällysteiden kanssa (”sivusta” – sotaharjoitusten kautta) tyypillisesti ennen kuin saksalaiset tankkerimiehistöt ehtivät kääntää tykkitorninsa vastatykiksi. Tämä auttoi M18-miehistöjä saavuttamaan erinomaisen aloitekyvyn ja rajoittamaan omia menetyksiään kentällä jonkin verran. M18: n 76 mm: n pääase ei ollut täysin johdonmukainen, mutta hoiti homman. Ainoa saksalainen panssarivaunukohde, johon M18-miehistö ei kyennyt vastaamaan, oli raskaampi Tiger II-sarja-mutta harvat liittoutuneiden panssarivaunut pystyivät vastustamaan tätä petoa ja polttoaineen ja resurssien puute koko sota-ajan Saksassa oli sen suurin uhka.