fuuga on monimutkainen sävellystyyli, jota voidaan käyttää lähes genressä; Tämä sivu antaa yleiskuvan siitä, mitä myöhäisbarokin fuugat sisältävät. Fugaalikirjoitus on hyvin monimutkainen kontrapunktin muoto. Barokissa sitä voitiin pitää myös genrenä, sillä monet kappaleet sävellettiin erillisinä fuugoina.Tärkeintä on muistaa fuuga-aiheen rooli pääasiallisena melodisena ideana, jota jäljitellään koko kappaleen ajan.

vaikka fuugoja sävellettiin koko barokin ajan, Bachilla ei katsota olevan fuugien sävellyksessä vertaista, joten tämä sivu sisältyy hänen kanssaan tähän osioon eikä Barokkiosaston soitinmusiikkiin.

Johdanto

musiikissa fuuga on kahden tai useamman äänen kontrapunktinen sävellystekniikka, joka rakentuu aiheen (teeman) varaan, joka otetaan alussa käyttöön jäljitelmänä (toistoa eri sävelkorkeuksilla) ja toistuu usein sävellyksen aikana.

englanninkielinen termi fuuga on peräisin 1500-luvulta ja se on johdettu ranskan sanasta fuuga tai Italian sanasta fuga. Tämä puolestaan tulee latinasta, myös fugasta, joka itsessään on sukua sekä fugerelle (”paeta”) että fugarelle (”ajaa takaa”). Adjektiivinen muoto on fugaali. Variantteja ovat fughetta (kirjaimellisesti ”pieni fuuga”) ja fugato (fugaalityylinen katkelma toisessa teoksessa, joka ei ole fuuga).

fuugassa on yleensä kolme osaa: expositio, kehitys ja kertaus, joka sisältää kohteen paluun Fuugan tonic-avaimessa, joskaan kaikilla fuugoilla ei ole kertausta. Keskiajalla termiä käytettiin laajalti tarkoittamaan mitä tahansa kanoniseen tyyliin kuuluvia teoksia; renessanssiin mennessä se oli alkanut tarkoittaa nimenomaan jäljitteleviä teoksia. Koska seitsemästoista luvulla, termi fuuga on kuvattu, mitä yleisesti pidetään kaikkein täysin kehittynyt menettely jäljittelyn kontrapunktia.

useimmat fuugat avautuvat lyhyellä pääteemalla, subjektilla, joka sitten ääntyy peräkkäin jokaisella äänellä (Kun ensimmäinen ääni on lopettanut subjektin toteamisen, toinen ääni toistaa subjektin eri äänenkorkeudella ja muut äänet toistavat samalla tavalla); kun jokainen ääni on tullut, näyttely on valmis. Tätä seuraa usein aiemmin kuullusta aineistosta kehitetty yhdyssana eli jakso, jonka jälkeen aiheesta kuullaan lisää” merkintöjä ” toisiinsa liittyvillä avaimilla. Jaksot (soveltuvin osin) ja merkinnät ovat yleensä vuorottelevia, kunnes subjektin ”lopullinen merkintä”, jolloin musiikki on palannut avausnäppäimelle eli tonicille, jota seuraa usein loppumateriaali, coda. Tässä mielessä fuuga on sommittelutyyli eikä kiinteä rakenne.

muoto kehittyi 1700-luvulla useista aikaisemmista kontrapunktisista sävellajeista, kuten jäljittelevistä ricercareista, capriccioista,canzonasista ja fantasioista. Kuuluisa fuugasäveltäjä Johann Sebastian Bach (1685-1750) muokkasi omia teoksiaan Johann Jakob Frobergerin (1616-1667), Johann Pachelbelin (1653-1706), Girolamo Frescobaldin (1583-1643), Dieterich Buxtehuden (n. 1637-1707) ja muiden teosten mukaan. Hienostuneiden tyylien taantuessa barokkikauden lopulla Fuugan keskeinen rooli hiipui, väistyen lopulta sonaattimuotona ja sinfoniaorkesteri nousi hallitsevaan asemaan. Tästä huolimatta säveltäjät jatkoivat fuugien kirjoittamista ja tutkimista eri tarkoituksiin; ne esiintyvät Wolfgang Amadeus Mozartin (1756-1791) ja Ludwig van Beethovenin (1770-1827) sekä Dmitri Šostakovitšin (1906-1975) kaltaisten nykysäveltäjien teoksissa.

Barokkiaikana

juuri Barokkiaikana fuugojen kirjoittaminen nousi sävellystyön keskiöön, osin sävellysosaamisen osoituksena. Fugues yhdistettiin erilaisiin musiikillisiin muotoihin. Jan Pieterszoon Sweelinck, Girolamo Frescobaldi, Johann Jakob Froberger ja Dieterich Buxtehude kirjoittivat kaikki fuugoja, ja George Frideric Händel sisällytti ne moniin oratorioihinsa. Keyboard suites tältä ajalta päättyy usein fugal gigue. Domenico Scarlattilla on yli 500 cembalosonaatin joukosta vain muutama fuuga. Ranskalainen alkusoitto sisälsi nopean fugaaliosuuden hitaan johdannon jälkeen. Arcangelo Corellin ja muiden kirjoittaman sonaatti da Chiesan toinen osa oli yleensä fugaalinen.

barokin kaudella myös musiikin teorian merkitys kasvoi. Osa barokin ajan fuguista oli kappaleita, joiden tarkoituksena oli opettaa kontrapunktista tekniikkaa oppilaille. Vaikutusvaltaisimman tekstin julkaisi Johann Joseph Fux (1660-1741) Gradus Ad Parnassum (”askeleet Parnassukseen”), joka ilmestyi vuonna 1725. Teos määritteli kontrapunktin ”lajien” termit ja tarjosi sarjan harjoituksia Fuugan kirjoittamisen opettelemiseksi. Fux ’ n työ perustui paljolti Palestrinan modaalifugien käytäntöön. Mozart opiskeli tästä kirjasta, ja se pysyi vaikutusvaltaisena 1800-luvulle asti. Haydn esimerkiksi opetti kontrapunktia omasta tiivistelmästään Fuxista ja piti sitä formaalin rakenteen perustana.

tämä musiikillinen muoto näkyi myös kamarimusiikissa, jonka Bach myöhemmin sävelsi Weimarille; kuuluisassa konsertossa kahdelle viululle D-molli(BWV 1043) (joskaan ei kokonaisuudessaan kontrapunktinen) on ensimmäisen osan fugaalinen avausosa.

Bachin tunnetuimmat fuugat ovat cembalolle tarkoitetut Hyväluonteisen Clavierin fuugat, joita monet säveltäjät ja teoreetikot pitävät Fuugan suurimpana esikuvana. Hyvin Temperoitu Clavier käsittää kaksi Bachin elämän eri aikoina kirjoitettua nidettä, joista jokainen käsittää 24 preludi-ja fuugaparia, yhden kutakin duuri-ja molliavainta varten. Bach tunnetaan myös urkufuugoistaan, joita edeltää yleensä alkusoitto tai toccata. Fuugan Taide, BWV 1080, on fuugien (ja neljän kaanonin) kokoelma yhdestä teemasta, joka muuttuu vähitellen syklin edetessä. Bach kirjoitti myös pienempiä yksittäisiä fuugoja ja laittoi fugaaliosuuksia tai-osuuksia moniin yleisempiin teoksiinsa.

J. S. Bachin vaikutus ulottui eteenpäin hänen poikansa C. P. E. Bachin kautta ja teoreetikko Friedrich Wilhelm Marpurgin (1718-1795) kautta, joka perustui suurelta osin J. S. Bachin tuotantoon.