Salon Origins and History

ensimmäiset ”Salon” näyttelyt pidettiin eri paikoissa, ja vain Royal Academy of Painting and Sculpture (Academie Royale de Peinture et de Sculpture) – tai sen koulun (Ecole des Beaux-Arts) jäsenet saivat pitää näyttelyitä. Se siirtyi Louvressa sijaitsevaan Salon Carreen vuodesta 1725, jonka jälkeen se tuli tunnetuksi nimellä Salon De Paris, ja vuodesta 1737 lähtien kuka tahansa taiteilija saattoi esiintyä, jos siihen suostuttiin. Joinakin vuosina näiden taidenäyttelyiden esiintymistiheys oli epäsäännöllinen, ne olivat vuosittaisia tai kaksivuotisia, mutta kun säännönmukaisuus vakiintui, Salon asema muuttui vertaansa vailla vastaavaksi taidenäyttelyksi, ja siellä kävivät kaikki vakavasti otettavat taiteen keräilijät, välittäjät, kuraattorit ja mesenaatit. Vuonna 1748 otettiin käyttöön tuomaristo – tyypillisesti Akatemian jäsenistä värvätty – päättämään, mitkä maalaukset ja veistokset tulisi asettaa näytteille, mikä entisestään kohotti salongin arvoa.

on huomattava, että salonki oli Ranskan ainoa merkittävä taidenäyttely, ja sellaisena sillä oli valtava – kiistatta suhteeton – vaikutus taiteilijoiden uranäkymiin. Esimerkiksi taiteilijat, jotka eivät noudattaneet Ranskan akatemian taiteellisia konventioita ja odotuksia, olivat harvoin jos koskaan tuomariston hyväksymiä, minkä vuoksi heidän oli lähes mahdotonta luoda menestyksekästä uraa. Myöhemmin tämä johti useisiin murtautujien salonkeihin.”

salongin nousu

Ranskan vallankumous avasi salongin ulkomaisille taiteilijoille, tehden siitä entistäkin arvostetumman, joskin hieman ahtaamman. Vuoteen 1820 mennessä salongista oli tullut Merkittävä vuosittainen tapahtuma. Se järjestettiin nyt suurissa kaupallisissa saleissa, jotka oli pakattu lattiasta kattoon täynnä maalauksia.tämä piirre johti siihen, että muodostettiin Hirttokomitea, jonka tehtävänä oli määrittää, mitkä kankaat milläkin tasolla olivat esillä – ja sitä katselivat tuhannet lippua kantavat kävijät. Vuonna 1849 perustettiin useita kunniamerkkejä ja palkintoja, kun taidekriitikot julkaisivat Pariisin Gazettesissa ja muissa sanomalehdissä lukuisia arvosteluja ja artikkeleita esillä olleista taideteoksista. 1800-luvun puoliväli oli todennäköisesti salongin vaikutuksen huippukohta eurooppalaisessa taiteessa. Sen jälkeen salongin konservatiivinen filosofia onnistui horjuttamaan järjestön arvostelukykyä ja mainetta huolimatta yrityksistä laajentaa näköalojaan – kuten siitä, että se suhtautui myönteisesti Orientalistiseen maalaustaiteeseen.

Salon des Refuses

vuonna 1863 nousi kohu, kun Salon valamiehistö hylkäsi poikkeuksellisen suuren määrän (3 000) lähetettyjä maalauksia, muun muassa Edouard Manet ’n dejeuner sur l’ Herbe (1863) sekä Whistlerin, Cezannen ja Camille Pissarron teoksia. Rauhoittaakseen arvostelijoita ja” antaakseen yleisön arvioida valitusten oikeutusta ” Ranskan keisari Napoleon III ilmoitti, että taidemaalarit, joiden teokset Salon valamiehistö oli hylännyt, voivat asettaa teoksiaan näytteille salongin viereisessä paikassa. Näyttely tunnetusti tuli tunnetuksi Salon des Refuses (näyttely hylkii), nimi myöhemmin sovellettu tahansa näyttely taideteoksia hylkäsi tuomaristo virallisen Pariisin Salon, erityisesti osoittaa vuonna 1874, 1875, ja 1886. Vaikka vuonna 1863 hylätyt teokset saivat osakseen enemmän kritiikkiä taidekriitikoilta, jo tämän ”vaihtoehtoisen” näyttelyn olemassaolo heikensi virallisen salongin yksinoikeutta. Tästä lähtien taiteilijat alkoivat järjestää omia näyttelyjään (erityisesti impressionistit 1870-ja 1880-luvuilla), ja monet taidehistorioitsijat ajoittavat modernin taiteen alun ensimmäiseen salonkiin.

Salon taantuminen

Salon des Refuses-instituutio, Ranskan akatemian jatkuva konservatismi ja Salon tuomariston haluttomuus hyväksyä impressionismin kaltaisten avantgardististen liikkeiden maalauksia nakersivat salongin mainetta ja vähensivät sen merkitystä suuresti. Vuonna 1881 Ranskan Taidekoulu (Ecole des Beaux-Arts) luopui salongin hallinnasta, mikä siirtyi ranskalaisten taiteilijoiden seuraksi (Societe des Artistes Francais) kutsutun uudelleenorganisoidun ryhmän käsiin. Ryhmä pyrki säilyttämään Ranskan akatemian yleisen konservatismin, jota varten se palautti tuomariston järjestelmän (jäsenet on poimittu edellisvuosien näytteilleasettajista) ja jatkoi paheksuntaa avantgardea kohtaan.

joulukuussa 1890 Ranskan Taiteilijaseuran johtaja William-Adolphe Bouguereau (1825-1905) ehdotti, että salonki olisi nuorten taiteilijoiden näyttely, joita ei ollut vielä hyväksytty näyttelyyn. Tämä radikaali ehdotus torjuttiin painokkaasti toisessa ryhmittymässä, johon kuuluivat muun muassa Ernest Meissonier (1815-91), Pierre Puvis de Chavannes (1824-98) ja Auguste Rodin (1840-1917), jotka muodostivat konservatiivisen irtiottoryhmän nimeltä National Society of Fine Arts (Societe Nationale des Beaux – Arts), jolla oli oma vuosittainen taidenäyttely. Sanomalehdissä sitä kutsuttiin nimellä ”Salon du Champ de Mars” tai ”Salon de la Societe Nationale des Beaux–Arts”, ja pian sitä alettiin kutsua nimellä ”Nationale”.

Salon des Independants

sillä välin ensimmäinen merkittävä kilpailija Pariisin salongille oli ilmaantunut jo vuonna 1884. Tämä oli Salon des Independants, järjestämä Society of Independent Artists (Societe des Artistes Independants) ryhmä perusti Odilon Redon (1840-1916), Georges Seurat (1859-91), Paul Signac (1863-1935) ja muut. Taideministeriön valtuuttamana ja Pariisin kaupungin viranomaisten varaamana salonkina tämän ryhmän salongissa ei ollut tuomaristoa, joka olisi tutkinut aineiston, mikä tarkoitti sitä, että kuka tahansa taiteilija saattoi esiintyä maksua vastaan. Sen ensimmäinen näyttely, joka pidettiin touko-heinäkuussa 1884, sisälsi yli 5 000 teosta yli 400 taiteilijalta. Vuonna 1886 järjestetty toinen näyttely oli vielä suurempi, ja siitä lähtien aina sodan syttymiseen vuonna 1914 saakka Salon des Independants oli Pariisin trendejä nostattanut salonki ja avantgarden keskus. Siitä tuli Uusimpressionismin, jälki-impressionismin ja muiden modernin taiteen liikkeiden pääasiallinen näyteikkuna, ja sen näytteilleasettajiin ovat kuuluneet muun muassa Archipenko, Giorgio de Chirico, Giacometti, Kandinsky, Kazimir Malevich, Joan Miro, Piet Mondrian, Edvard Munch, Henri Rousseau (Le Douanier), Alfred Sisley, Toulouse-Lautrec, Van Gogh ja Edouard Vuillard. Perustuu, vuodesta 1920, Grand Palais (lähellä Societe des Artistes Francais, Societe Nationale des Beaux-Arts, Societe du Salon d ’ automne, ja muut), se on edelleen yksi johtavista salongit Pariisissa.

Salon d ’ automne

Syyssalonki oli vuonna 1903 perustettu vuosinäyttely edistyksellisenä vaihtoehtona viralliselle salongille ja syrjivämpänä vaihtoehtona Salon des Independanteille. Societe du Salon d ’ Automnen järjestämä ja loka-marraskuussa järjestetty varhaisnäyttelyt auttoivat sekä Paul Cezannen (1839-1906) että Paul Gauguinin (1848-1903) maineeseen, kun taas vuoden 1905 näyttely tuli kuuluisaksi vallankumouksellisen fauvismin lanseerauksesta, jossa oli esillä Fauvistisia taidemaalareita, kuten Henri Matisse (1869-1954), Georges Rouault (1871-1958), Andre Derain (1880-1954) ja Maurice de Vlaminck (1876-1958). Muita tunnettuja Salon D ’ Automneen liittyviä taiteilijoita ovat olleet taidemaalarit kuten Renoir (1841-1919), Picasso (1881-1973), Montparnasse-ryhmä, johon kuuluvat Amedeo Modigliani (1884-1920), Georges Braque (1882-1963) ja Marc Chagall (1887-1985), sekä kuvanveistäjät kuten Aristide Maillol (1861-1944)., Constantin Brancusi (1876-1957) ja Ossip Zadkine (1890-1967). Esillä oli myös koristetaidetta, muun muassa ranskalaisen jalokivikauppias Rene Laliquen (1860-1945) Jugendlasitöitä ja Le Corbusierin (Charles Edouard Jeanneret) (1887-1965) arkkitehtisuunnittelua. Salo viihtyy tänäkin päivänä.

Pariisin salonki 2000-luvulla

kuten näkyy, ”Pariisin salonki” on moninkertaistunut vuosien varrella. Tänään, 21. vuosisadalla, lisäksi salongit edellä-hoitaa Societe des Artistes Francais, Societe Nationale des Beaux-Arts, Societe des Artistes Independants ja Societe du Salon d ’ automne-muita myyntipisteitä uuden kuvataiteen Pariisissa ovat Salon De Mai, Salon De La Jeune Peinture, ja Salon des Realities Nouvelles, muun muassa. Tärkeitä avantgardistisen maalaustaiteen ja kuvanveiston huippunäyttelyitä voi nähdä myös nykytaiteen museossa Pompidou-keskuksessa.