lähde: Christopher Edwin Nuzzaco/

Isabelle Tessierin essee ”I Want to be Single–but With you,” on noussut viraaliksi, kerännyt yli 182 000 tykkäystä ja laskee. Tässä muutamia esimerkkejä siitä, mitä Tessier tarkoittaa fantasioidessaan miehestä, jolle hän sanoisi: ”haluan elää Sinkkuelämää kanssasi”:

”i want to eat with you, want you to make me talk about me and for you to talk about you… I want to imagine the loft of our dreams, knowing that we probably never move in together.

”i don’ t always want to be invited for your evenings out and I don ’ t always want to invite you to mine.

”haluan olla hyvä ystäväsi, se, jonka kanssa rakastat hengailua. Haluan, että pidät halusi flirttailla muiden tyttöjen kanssa, – mutta tulet takaisin luokseni päättämään iltasi. Koska haluan kotiin kanssasi. Haluan olla se, jonka kanssa rakastat rakastella ja nukahtaa … sillä meidän parisuhdeelämämme vastaisi meidän Sinkkuelämää tänään, mutta yhdessä.”

se, mitä Tessier ei halua, on se, mitä niin monissa rakkauslauluissa juhlitaan—parien kaipuu olla toistensa kaikki kaikessa. In Singled Out, kutsuin että ”intensiivinen kytkentä” ja kuvaili sitä näin:

”varteenotettavia kumppaneita nykyisessä kulttuurifantasiassamme ovat ne kaksikko, jotka etsivät toisiltaan toveruutta, läheisyyttä, välittämistä, ystävyyttä, neuvoja, kodin ja perheen tehtävien jakamista ja raha-asioita sekä lähes kaikkea muuta. He ovat toistensa toiveiden ja unelmien säilytyspaikkoja. He ovat toistensa sielunkumppaneita ja yksineläjiä. Ne ovat seksiä ja kaikkea muuta kumppania.”

Tessier ei halua vihastua kumppaniinsa, josta hän fantasioi. Vihjailujen mukaan moni muukin pariskunta on siirtymässä pois intensiivisen kytkemisen mallista. Esimerkiksi Alone Together-teoksessa Paul Amato kollegoineen kertoi, että vuonna 2000 pariskunnat, verrattuna vuonna 1980 pariskuntiin, menivät vähemmän todennäköisesti yhdessä ulos huvikseen, söivät pääaterian yhdessä, työskentelivät kotona yhdessä tai heillä oli yhtä paljon yhteisiä ystäviä.

on olemassa myös käytäntö, joka tunnetaan nimellä ” living apart together.”Nämä” kaksoisasuntokaksikot ” ovat pariskuntia, jotka päättävät asua erillään toisistaan, eivät siksi, että heidän täytyy jostain syystä (kuten työpaikoilla eri paikoissa) tai siksi, että he haluavat tuntea olevansa vapaita pettämään jäämättä kiinni, tai siksi, että he eivät ole varmoja siitä, haluavatko he olla yhdessä. He haluavat vain oman paikan, ja he haluavat myös parisuhteensa. Monet ovat naimisissa; jotkut ovat jopa naimisissa ja heillä on lapsia. Omistin heille luvun teoksessa How We Live Now: Redefining Home and Family in the 21st Century. Nämä parit havainnollistavat nykyajan himoja sekä yksin että yhdessä.

Tessierin essee kehystää hänen himoitsemaansa elämää; hän kutsuu sitä ”sinkkuelämäksi”, vaikka hänen kuvaamansa asiat kuulostavatkin paljolti joltain toisinnolta kytketystä elämästä. Hänen kirjoituksensa otsikko on: ”haluan olla sinkku-mutta sinun kanssasi”, en ”haluan olla jonkinlainen pari, en vain” sinä-Olet-kaikkeni ” – tyyppiä.”

kun on vuosikymmeniä eletty sinkkuna stereotyyppisesti ja leimallisesti, onko siitä nyt tulossa jotain, josta paritkin haluavat palan?

toinen hätkähdyttävä esimerkki tuli Kate Bolickin tuoreesta kirjasta Spinster: Making a Life of One ’ s Own. Hänen tavoitteenaan ei Bolickin mukaan ollut ” mikään vanhapiika-sanan tukkumyynti.”Sen sijaan hän halusi tarjota sanan” pikakirjoituksena siitä, että sinussa pidetään kiinni siitä, mikä on itsenäistä ja omavaraista, olitpa sitten sinkku tai kytkettynä.”Jälleen, kytketty ihmiset saavat kutsua itseään Sinkku, liian.

tapahtuuko tämä todella? Yrittävätkö pariskunnat oikeasti sanoa, että ”hei, minäkin olen sinkku”? Jos on, taidan pitää siitä.