kesti vain vuosisadan verran valkoista asutusta ajaa tasmaniantiikeri sukupuuton partaalle. Pelätyt ja väärinymmärretyt eurooppalaiset uudisasukkaat tappoivat sen aina tilaisuuden tullen.

keskikokoisen koiran kokoinen tasmaniantiikeri eli pussihukka oli hiekanruskea turkki, jonka selässä ja takaruumiissa oli tummanruskeita raitoja. Ne käyttivät ravinnokseen pääasiassa vallabeja sekä pieniä eläimiä ja lintuja, ja ne olivat Australian suurin elossa oleva lihansyöjä pussieläin, joka nykyään kuuluu Tasmanian paholaiselle. Pussieläimenä Tiikerit olivat läheisempää sukua opossumeille kuin koirille.

ujo eläin, Tasmaniantiikeri oli suurimman osan ajasta mykkä, mutta he tekivät sarjan huskyisia, yskiviä haukkuja innostuessaan tai ahdistuessaan ja metsästäessään antoivat omaleimaisen terrierimäisen, kaksijakoisen haukun, joka toistui muutaman sekunnin välein. Valitettavasti tallenteita ei ole, vaikka jotkut paikalliset väittävät kuulleensa tiikerinmetsästyksen ääniä yöllä.

pussihukan nähtiin harvoin liikkuvan nopeasti ja silloin se vaikutti kömpelöltä. Se ravasi jämäkästi ja murtautui takaa-ajettaessa eräänlaiseen hölmistyneeseen kanttoriin. Pussihukka luotti metsästäessään hyvään hajuaistiin ja kestävyyteen – ei nopeuteen – ja jahtasi saalistaan hellittämättä, kunnes saalis oli lopen uupunut.

ujot ja salamyhkäiset he välttäisivät ihmiskontaktia, mikä antaisi toivoa niille, jotka uskovat tiikerin olevan yhä elossa syvällä Tasmanian erämaa-alueilla nykyään.

tiikerin loppua joudutti huomattavasti Tasmanian lammasteollisuuden kasvu ja sen seurauksena Tasmanian hallitus otti vuonna 1888 käyttöön palkkion, jonka mukaan vuosina 1888-1909 maksettiin 2000 päänahkaa.

sen virallisen sukupuuton jälkeen vuonna 1936 niiden jatkumisesta ei ole ollut pitäviä todisteita, mutta raportoidut pussihavainnot ovat jatkuneet tähän päivään asti. Suurin osa havainnoista tapahtuu öisin osavaltion pohjoisosissa, alueilla tai niiden läheisyydessä, joilla on vielä tarjolla sopivaa elinympäristöä. Vaikka lajia pidetään nykyään ”todennäköisesti sukupuuttoon kuolleena”, nämä havainnot – ja kuulemiset – antavat jonkin verran toivoa pussihukan mahdollisesta olemassaolosta.