idea kirjan kirjoittamisesta Entwistlestä tuli reesille noin viisi vuotta sitten, kun hän osallistui musiikkikirjailijoiden kirjallisuusfestivaaleille Manchesterissa, Englannissa. Hän törmäsi kollegaansa hotellin baarissa, joka herätti hänet hulluilla tarinoilla vierailusta Entwistlen luona Quarwoodissa, hänen viktoriaanisessa kartanossaan Gloucestershiressä, Englannissa. ”Hän kertoi, että hänellä oli koko bassorautansa olohuoneessa”, Rees kertoo. ”Se sai minut ymmärtämään, että hän oli yksi viimeisistä suurista rocktähdistä. Hän vain ruumiillisti kaiken, mitä kuvittelet seitsemänkymppisen rocktähden olevan, hänen elämäntyylistään siihen, miten hän kuoli.”

Rees otti yhteyttä Christopher Entwistleen tämän isästä kertovan kaksiosaisen näytelmän vuoksi Classic Rock Magazinessa. ”Se vain hädin tuskin raapaisi pintaa siitä, millainen isä oli”, sanoo Christopher. ”Muutamaa kuukautta myöhemmin hän palasi luokseni ja sanoi:’ Voinko tehdä kirjan?’Sen vuoksi, miten lehtiartikkeli meni, äitini ja minä ajattelimme, että se olisi hyvä idea.”

alusta asti kaikki kirjassa mukana olleet halusivat kertoa todellisen, kaunistelemattoman tarinan Entwistlen elämästä. Tämä varmasti mukana hänen uraauurtava työ The Who, jossa hän kirjoitti ajattomia kappaleita, kuten ”vaimoni” ja ”Boris Spider,” vaikuttaen lähes jokainen basisti, joka seurasi hänen vanavedessään. Mutta siihen liittyi myös hänen sotkuinen yksityiselämänsä, jota leimasi runsas huumeiden ja alkoholin käyttö, loputon juhliminen, villit menot, krooninen uskottomuus ja yleinen piittaamattomuus hänen terveydestään.

kirjailijat, jotka kirjoittavat kirjoja säätyjen yhteistyöllä, pyrkivät kavahtamaan tällaisia arkoja asioita, mutta niin ei tässä ollut. ”Christopher sanoi heti alussa, että sen pitää olla tarkka profiili”, Rees kertoo. ”Se tarkoitti syyliä ja kaikkea. Hän sanoi: ’pyydän sinua vain muuttamaan asioita, jotka tiedän vääriksi.”

”isäni ei ollut enkeli”, selittää Christopher. ”Mutta hän oli ihana kaveri, yleensä. En halunnut, että se on pöyheä. En halunnut, että se olisi jotain, joka sanoisi: ’voi jukra. Kuinka ihanaa. Ihanaa, ihanaa. Halusin sen olevan tarina.”

Christopher käski äitiään ja kaikkia muita Entwistlen elämässä tekemään yhteistyötä Reesin kanssa kaikin mahdollisin tavoin. Koko raportointiprosessin ajan Rees lähetti hänelle haastattelupöytäkirjoja, jotta hän voisi sekä seurata kirjan edistymistä että oppia lisää isästään. ”Suuri osa siitä oli silmiä avaavaa ja joskus tuskallista, koska jotkut hänen urotöistään, sanoisimmeko, eivät olleet tasolla, jolla luulin niiden olevan”, Christopher sanoo. ”Ja luulen, ettei hän kertonut minulle, koska olin hänen poikansa.”

jotkut silmiä avaavimmista paljastuksista koskivat hänen suhdettaan naisiin. ”Tiesin, että hän on hutsu”, sanoo Christopher. ”Hän oli äitini kanssa 14-vuotiaasta ja meni suoraan siitä toiseen suhteeseen ja siitä suoraan toiseen suhteeseen. Hänellä on siis ollut vain kolme jatkuvaa suhdetta elämässään, mutta hän makasi hieman useamman naisen kanssa, joten hän ei ollut maailman uskollisin mies. Mutta sitten ymmärsin sen. Mutta en oikein ymmärtänyt sen laajuutta.”

transkriptien lukeminen auttoi myös Reesiä lajittelemaan faktan fiktiosta. ”Eräs henkilö sanoi lohduttaneensa isääni sen jälkeen, kun joku oli tunkeutunut hänen ruokasalinsa ikkunan läpi ja varastanut hänen kristallialuksensa”, Christopher kertoo. ”Juuri tällä hetkellä olin lukemassa, että hyvin laiva oli istumassa minun takanreunus. Monet myös väittivät olleensa paikoissa, joissa he eivät olleet. He sanoivat: ’olin paikalla, kun teimme tämän’, ja minä sanoin: ’ei, koska neljä muuta ihmistä sanoi, ettet ollut lähelläkään sitä.””

alkuaikojen luvut oli helpompi koota, sillä suuri osa infosta tuli suoraan Johanneksen omista kirjoituksista keskeneräisestä omaelämäkerrasta. Rees siteeraa siitä suoraan pitkiä palikoita, muun muassa katkelman ajasta vuonna 1964, jolloin The Who avautui The Beatlesille Blackpoolissa, Englannissa. Kirkuvien fanien vuoksi yleisön oli mahdotonta kuulla sanaakaan, mitä yhtye sanoi, Mutta The Who sai suoran syötön pukuhuoneeseensa ja sai sanottua jokaisen sanan.

”me neljä itkimme naurusta sanoja, joita he lauloivat ja joihin vain me pystyimme tarttumaan”, Entwistle kirjoitti. ”On ollut rankka päivä.Haluan pidellä pilluasi…. ”He iskivät viimeisen sointu, ja he olivat poissa. Ryhdyimme pakkaamaan omia varusteitamme pois.”

The Whon muut jäsenet ovat merkittäviä hahmoja kirjassa, mutta elossa olevat jäsenet Pete Townshend ja Roger Daltrey eivät suostuneet siihen haastateltaviksi. ”Jätin viestin Rogerille ja hänen väelleen, eikä siihen tullut minkäänlaista vastausta”, Rees sanoo. ”Hän oli ilmeisesti tekemässä omaa kirjaansa siihen aikaan. Peten kanssa Peten avustajan ja minun välillä oli kaksi tai kolme viestiä. He olivat hyvin kohteliaita, mutta pohjimmiltaan he sanoivat, että Pete sanoi, ettei hänellä ole Johnista mitään muuta sanottavaa, mitä hän ei olisi jo sanonut. Kun tein tutkimusta, tulin siihen tulokseen joka tapauksessa.”

”he eivät olleet hyviä ystäviä”, Christopher kertoo. ”He tunsivat isän vain lavalla. He tekivät loistavaa yhteistyötä, mutta he eivät olleet ystäviä. He olivat aivan alussa ja koulussa. Silloin heillä oli suhde. Mutta jälkeenpäin he olivat täysin erilaisia ihmisiä. He eivät oikein tulleet toimeen töiden ulkopuolella.”

tuo työ päättyi kesäkuussa 2002, päivää ennen kuin The Whon oli tarkoitus aloittaa Yhdysvaltain kiertue Las Vegasissa, kun Entwistle löydettiin kuolleena hotellihuoneestaan. Toisin kuin on kerrottu, Christopherin mukaan John läpäisi pretourin lääkärintarkastuksen ja sai luvan lähteä tien päälle. Lääkärintarkastus ei kuitenkaan ollut niin perusteellinen kuin olisi voinut olla. ”Toinen Valtimo oli 100-prosenttisesti tukossa ja toinen 75-prosenttisesti tukossa”, sanoo Christopher. ”He olisivat vain huomanneet sen, jos he olisivat tehneet EKG, ja he eivät. Saimme tietää siitä ruumiinavauksessa.”

Christopher ei ole vielä nähnyt The Whota konsertissa isänsä kuoleman jälkeen (”It’ s just horrible thinking about any other on that side of the stage”), mutta hän ei loukkaantunut viime vuonna, kun Pete Townshendin kerrottiin sanoneen ”kiittäneensä Jumalaa” siitä, että Entwistle ja Keith Moon eivät olleet enää paikalla, koska heidän kanssaan oli niin vaikeaa soittaa musiikkia.

”se otettiin täysin suhteettomasti”, Christopher sanoo. ”Hän sanoi vain, että ilman muita ihmisiä, joille kirjoittaa, hän voisi kirjoittaa mitä haluaa. Hän ei sanonut sitä kovin hyvin, mutta se ei haitannut minua. En tunne minkäänlaista vihamielisyyttä häntä kohtaan…. Hän vain teki kertakäyttökommentin, joka oli tarttunut kiinni, jotta ihmiset yrittävät repiä hänet kappaleiksi.”

mutta Reesin mielestä The Who ei ollut koskaan sama Johnin kuoleman jälkeen. ”Jopa ihmiset, jotka työskentelivät heille vuosikausia, sanoivat minulle: ’tuo ei ole se kuka'”, hän sanoo. ”Pete ja Roger soittavat Whon kappaleita, mutta se ei ole the Who.’Mahtavat bändit ovat mahtavia, koska kaikki elementit toimivat yhdessä. Niin tärkeää asiaa ei voi purkaa ja pitää samanlaisena.”

Entwistlen elämää on tutkittu paljon vähemmän kuin hänen kolmea yhtyetoveriaan. Hänestä ei ole ollut edes kunnon kirjaa ennen tätä. ”Tämä on kaveri, joka ei todellakaan saanut ansaitsemaansa”, Rees sanoo. ”Hän ansaitsee tulla tunnustetuksi, ja toivottavasti olemme tehneet hänelle jonkinlaista oikeutta.”