rakkaat ystävät,

sarjamme kysymykset ihmiset kysyivät Jeesukselta jatkuu sunnuntaina kappelissa kello 9.40 ja pyhäkössä kello 11.00 Simon Pietarin kysymyksellä. Hän on matkustellut Jeesuksen ja muiden opetuslasten kanssa pitkän aikaa ja kuullut hänen puhuvan vihollisillesi anteeksi antamisesta, vihollistesi rakastamisesta ja niiden puolesta rukoilemisesta, jotka vainoavat sinua. Hän on nähnyt halvaantuneen miehen nousevan ylös ja kävelevän, kun Jeesus sanoi: ”rohkaise mielesi, poika; syntisi ovat anteeksi annetut.”Pietari on todennäköisesti paininut jonkin anteeksiannon tarpeen kanssa omassa elämässään. Hän tietää anteeksiannon voiman, hän tietää, että hänen oletetaan antavan anteeksi, ja hän tietää kaunan kantamisen syövyttävän vaikutuksen. Mutta kai siinä on raja — oikea? Ei voi vain antaa anteeksi ja antaa anteeksi rajattomasti. Täytyy olla jokin raja!”Niinpä hän esittää Jeesukselle tämän kysymyksen:” Herra, kuinka monta kertaa minun pitäisi antaa anteeksi veljelleni tai sisarelleni, joka tekee syntiä minua vastaan? Pitäisikö minun antaa anteeksi jopa seitsemän kertaa?”Seitsemän kertaa. Se on paljon!

Jeesuksen vastauksen on täytynyt tyrmistyttää ja järkyttää Pietaria, joka luultavasti luuli menevänsä paljon yli normin ehdotuksellaan peräti seitsemän kertaa: ”ei vain seitsemän kertaa, vaan pikemminkin jopa seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.”Jotkut käännökset sanovat:” seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.”Merkitys ei voisi olla selvempi: anteeksiannollamme ei tule olla mitään rajaa. Tämä on vaikea juttu, vai mitä?

keskustellessani vuosien varrella ihmisten kanssa ja tarkastellessani omaa sydäntäni ja mieltäni anteeksiannon suhteen olen tajunnut, että sitä anteeksiantoa ei unohdeta. Se ei ole rikkomuksen hyväksymistä tai oikeuttamista. Se ei ole armahtamista, puolustelua tai anteeksiantamista. Se ei välttämättä merkitse rikkomuksen tai loukkaajan ymmärtämistä. Se ei välttämättä edes tarkoita sovintoa.

Anteeksianto ei tarkoita, että sanottaisiin: ”Oh, that’ s okay, it doesn ’ t matter.”Sillä on väliä. Oli vika mikä tahansa, sillä on väliä! Tai anteeksianto ei olisi tarpeen.

Anteeksianto ei ole vain toisaalle katsomista teeskennellen, ettei sitä tapahtunut, koska se tapahtui. Tehtiin vääryys. Siellä on jotain, joka tarvitsee anteeksiantoa.

Anteeksianto ei aina tarkoita sitä, että meidän täytyy pyytää anteeksi ennen kuin voimme antaa anteeksi — vaikkakin se tekee anteeksiannosta paljon haastavampaa.

Anteeksianto, seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, ei tarkoita, että minä alistun tai sinä alistut minkäänlaiseen hyväksikäyttöön, koska hyväksikäyttöön alistuminen ei ole anteeksiantamista.

minulle hyödyllisin anteeksiannon määritelmä on tämä: Anteeksianto on vaikea ja tarkoituksellinen prosessi päästää irti vanhasta todellisuudesta ja avata uuden mahdollisuus. Se on vaikeaa, tarkoituksellista ja elintärkeää työtä. Koska vihasta kiinni pitäminen — kaunan kantaminen-on tuhoisaa. Frederick Beuchnerin ikimuistoinen tapa ilmaista irti päästämisen tärkeyttä toistaa:

”seitsemästä Kuolemansynnistä viha on ehkä hauskin. Nuolemaan haavojasi, läimäyttämään huuliasi kauan sitten tapahtuneiden epäkohtien vuoksi, vierittämään kielesi edessä olevien katkerien yhteenottojen toivossa, nauttimaan viimeiseen asti sekä sinulle aiheutetusta tuskasta että tuskasta, jota annat takaisin — se on monin tavoin kuninkaalle sopiva juhla. Suurin haittapuoli on se, että mitä olet Wolf alas on itse. Luuranko juhlissa olet sinä.”

odotan innolla sunnuntaita.

armo ja rauha,