länsimaisessa yhteiskunnassa ihmisarvon ajatus on arvokas. Ihmisarvoa pidetään yleensä ihmisoikeuksien moraalisena perustana, koska se on luontaista tai ansaitsematonta arvoa, jonka kaikki ihmiset jakavat tasapuolisesti. Samasta syystä se on tavallisesti järkevän erimielisyyden raja-eli raja sille, mitä meidän mielestämme pitäisi suvaita, kun kiistelemme toisten kanssa hyvästä, oikeasta tai oikeudenmukaisesta; ihmisarvoa koskevan ajatuksen hylkääminen on ylitsepääsemätöntä. Ihmisarvo vaatii meitä myös toimimaan erityisen kiireellisesti. Protestoimme kiivaasti, kun ajattelemme ihmisarvon olevan perustavanlaatuisen uhan alla. Itkemme kuullessamme uutisia, että sitä on tallottu, pilkattu tai loukattu. Ja me kauhistumme aina, kun ajattelemme olevamme osallisia sen vahingoittamiseen, jopa epäsuorasti, kuten olisi totta, jos saisimme tietää, että sotilaamme ovat kiduttaneet vankejaan tai että äänestämällämme poliittisella johtajalla on rasistisia sympatioita. Lyhyesti sanottuna, lainatakseni hieman John Rawlsin kieltä, ihmisarvo on yksi selkeimmistä ”päällekkäisen konsensuksen” kohdista länsimaisessa kulttuurissa nykyään-ja ehkä kaikissa kulttuureissa.

mutta tämä länsimaisen moraalin kulmakivi—käsite on hyvin tuore-ainakin käsitteenä, jonka tunnistaa termistä ”arvokkuus”. Itse asiassa noin vuoteen 1850 asti englanninkielisellä termillä ”dignity” —samoin kuin sen latinankielisellä juurella dignitas ja sen ranskankielisellä vastineella dignité—ei ollut mitään valuuttaa, joka tarkoittaisi ’ihmisten luontaista tai ansaitsematonta arvoa’. Sen sijaan koko nykyaikana ’arvokkuus ’merkitsi ansioita ja eräänlaista epätasa-arvoa; arvokkuuden tunnetta, jota käytämme käyttäessämme’ arvokkuutta’, mikä merkitsee sosiaalista asemaa, joka liittyy jalouteen, valtaan, herrasmiesmäiseen käytökseen tai suosimiseen kirkon sisällä.

”ihmisarvo” ei esiinny missään Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa. Samoin Yhdysvaltain perustuslaki. Ranskan vallankumouksen aikana kukaan ei laulanut: ”Liberté, égalité… dignité!’. Ja yhdeksännentoista vuosisadan englantilaiset abolitionistit, jotka auttoivat kääntämään suunnan orjuutta vastaan lännessä, eivät kirjoittaneet puheita tai painaneet pamfletteja, joissa arvosteltiin ihmisten orjuutta ’arvokkuuden’nimissä—eivät ainakaan, kuten ymmärrämme tämän termin merkityksen tänään. Ensimmäinen virallinen sanan käyttö missään sellaisessa merkityksessä kuin me yleensä käytämme sitä nyt ei esiintynyt suuressa poliittisessa julistuksessa ennen Meksikon perustuslakia 1917, eikä silloinkaan se selvästi tarkoittanut ’ihmisen luontaista tai ansaitsematonta arvoa’. Tämä moralisoitu merkitys kodifioitiin vasta vuonna 1948, kun YK ratifioi ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen, ja käytti termiä kahdesti julistuksen johdannossa oikeuttaakseen sen.

nämä seikat asettivatkin kaksijakoisen kysymyksen. Toisaalta miten termin ’arvokkuus’ moralisoitu sivumerkitys oikein tuli käyttöön? Toisaalta, vaikka termillä ’arvokkuus’ ei ollut moralisoitua sivumerkitystä ennen kuin n.1850 tai myöhemmin, eikö ole mahdollista, että käsitteellä oli aikaisempi Historiallinen elämä, eri terminologian varjolla?

ryhdyin muutama vuosi sitten vastaamaan näihin kysymyksiin. Työskentelin monien oppineiden kanssa, ja lopulta laadin ensimmäisen omistautuneen historiallisen käsittelyn. En yritä tiivistää kaikki osuudet tämän tilavuus täällä, mutta aion korostaa yksi utelias yllätys, että tilavuus kääntyy ylös.

on yksi tarina arvokkuuden idean synnystä, joka kuuluu seuraavasti: Saksalainen Valomies Immanuel Kant mullisti arvokkuuden käsitteen, kun hän vuonna 1785 esitti, että hänen perustava moraaliperiaatteensa, ”kategorinen imperatiivi”, voitaisiin ymmärtää seuraavasti:

toimi niin, että käytät ihmisyyttä, joko omassa persoonassasi tai minkä tahansa muun persoonassa, aina samaan aikaan päämääränä, ei koskaan pelkkänä keinona.

Kantin täysi perustelu sille, miksi meidän ei tulisi koskaan kohdella toista ihmistä ”pelkkänä keinona”, on monimutkainen, mutta osittain se kääntyy väitettä vastaan, että henkilöillä ei ole ”hintaa”. Sen sijaan henkilöt ovat Kantin mukaan ”kaiken hinnan yläpuolella”. Hän kirjoittaa:

mikä tahansa, jolla on hinta, voidaan korvata jollain muulla sen vastineena; toisaalta, mitä on ennen kaikkea hinta, ja siksi myöntää mitään vastaavaa on Würde.

ja niin nyt, ratkaiseva linkki: jo varhaisimmissa käännöksissä näistä väitteistä (noin 1700-luvun lopulla) Kantin termi Würde käännettiin ”arvokkuudeksi”. Ja niin, voilà! Moralisoidun ihmisarvokäsityksemme alkuperä on käsillä. Kantin valtava vaikutus saksalaiseen ja Anglofoniseen perinteeseen sitoi termin’ arvokkuus ’ ikuisesti uuteen, moraalisesti arvokkaaseen merkitykseensä.

valitettavasti ei. Nykyarvokäsityksemme historiana edellä mainittu on parhaimmillaankin juuri niin. Kantin ajatukset ihmisarvosta ovat varmasti vaikuttaneet moniin 1900-luvun lopun ja nykyajan moraalifilosofeihin ja poliittisiin filosofeihin. Yksikään Yhteenveto ihmisarvon filosofiasta ei olisi täydellinen ottamatta huomioon Kantin vaikutusta. Mutta kun on kyse arvokkuuden käsitteen synnystä ja siitä, miten tämä käsite vei elämän varsinaisen arvokkuuden termin alla, Kant-wellspring-tarina ei toteudu.

Palatkaa 1700-luvulle ja tarkastelkaa aluksi Kantin varhaisimpien kääntäjien päätöstä käyttää termiä ”arvokkuus” kääntämään Kantin würden käsite. Miksi he tekivät tämän? Würden kirjaimellinen käännöshän on ”arvoinen”. No, 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Englannin sanaa ”arvo” hallitsivat fungatiiviset, taloudelliset arvonäkemykset. Kuitenkin, kuten näimme, Kant nimenomaan asetti ’hinnan’ henkilöiden würdelle. Niinpä Kant näytti kieltävän juuri tällaiset fungatiiviset mielleyhtymät würden käytölleen. Vastaavasti Englannin kääntäjät tarvitsivat uuden termin. He valitsivat arvokkuuden. Joten tässä on ratkaiseva seikka: näyttää epätodennäköiseltä, että tämä valinta oli sokea. Sen sijaan tämä valinta viittaa siihen, että englanninkielinen ’arvokkuuden’ sivumerkitys mahdollisti jo jonkin vastakohdan kaikenlaiselle arvokkuuden tunteelle, jonka voisimme katsoa johtuvan ihmisistä. Toisin sanoen on todennäköisempää, että termi ehdotti itseään niin sanotusti ”arvon” mahdollisena korvikkeena würdeä käännettäessä.

odota—enkö jo sanonut, että ennen vuotta 1850 termillä ’arvokkuus’ ei ollut mitään valuuttaa tarkoittamaan ’ihmisten ansaitsematonta arvoa’? Kyllä. Mutta tämä tarkoittaa vain sitä, että ennen vuotta 1850 tällaista vakiintunutta käyttöä ei ollut. Tämä sopii yhteen sen ajattelun kanssa, että termin merkityksessä tapahtui joitakin muutoksia ennen vuotta 1850, ja vastaavasti oli jo olemassa jonkinlainen käsitys ’ihmisten ansaitsemattomasta arvosta’. Nykyinen pointtini on siis se, että havaitsemme nämä muutokset jo ennen vuotta 1785, jolloin Kant julkaisi merkittävän moraalisen teoksensa.

jonkin verran todistusaineistoa ehdotukselleni voi saada sen ajan sanakirjojen läpi haravoimisesta. Esimerkiksi Samuel Johnsonin sanakirja vuodelta 1755 ehdottaa ihmisarvon käsitteen ajautumista kohti ei-fungatiivista arvontunnetta. Tarkastellaanpa siis Johnsonin kahta ensimmäistä”tasa-arvon”määritelmää:

1) samankaltaisuutta mihin tahansa verrattuihin ominaisuuksiin.

2) samanarvoinen.

ottaen huomioon tasa-arvoisen agitaation laajuuden 1700-luvun puolivälin eurooppalaisen kulttuurin kaikissa elementeissä, tämä on merkittävä määritelmä. Ensinnäkin sen väittäminen, että todellinen tasa-arvo tarkoittaa tasa-arvoista ihmisarvoa, merkitsee sitä, että kyseenalaistetaan silloin vallitseva ”ihmisarvon” käyttö osoittaakseen epätasa-arvoisia yhteiskunnallisia erottelutoimia, jollaisia oli säätyläisten ja rahvaanomaisten välillä. Tätä vaikutelmaa tukee käyttöesimerkki, jonka Johnson valitsi edellä mainittuun toiseen määritelmään, ’samanasteisesta arvokkuudesta’:

one shall rise, of proud ambition; who, not content with fair equality, fraternal slate, Will arrogate dominion unserv ’ d, Over his brethren. (miltonilta)

tai tarkastelkaamme toista Johnsonin käyttöesimerkkiä, tällä kertaa ensimmäistä määritelmää”ihminen”’ihmisolennoksi’:

kuningas on vain ihminen sellaisena kuin minä olen. (Shakespearesta)

päivänä, jolloin jumalallinen oikeus ja absoluuttinen suvereniteetti olivat eläviä ideoita ja sanakirjoista ja tietosanakirjoista oli tullut salaisia keinoja epäkunnioittavien ideoiden ilmaisemiseen, meiltä jää ehdottomasti jotain huomaamatta, jos sivuutamme Johnsonin käyttövalinnat poliittisesti ja filosofisesti merkityksettöminä. Sen sijaan ehdotan, että Johnsonin valinnat ovat syvempi tarina yleisestä ihmisarvon uudelleenarvioinnista Euroopan valistuksen aikana-tarina, joka jotenkin selittää, ainakin osittain, miten päädyimme moralisoituneeseen ihmisarvon tunteeseen, joka on nykyään yleinen.

tai harkitse tätä: jo vuonna 1760 Kant itse totesi Rousseaun inspiroineen häntä ihmisarvoa koskevassa kysymyksessä. ”Rousseau oikaisi asian”, Kant kirjoitti ja lisäsi oppineensa Rousseaulta ”kunnioittaakseen ihmiskuntaa”. Rehellisesti sanottuna Kant-oppineet arvostavat tätä velkaa nykyään laajalti. Moralisoidun arvokkuuskäsityksen muista esikantilaisista alkuperistä on kuitenkin todisteita. Esimerkiksi omassa puheenvuorossani antologiaan osoitan, että Denis Diderot, Rousseaun maanmies, kehitteli omaa käsitystään arvokkuudesta. Ja Stephen Darwallin puheenvuorossaan hän osoittaa, että ennen näitä molempia ajattelijoita oli 1600-luvun luonnonoikeusajattelija Samuel Pufendorf, joka käytti jopa termiä arvokkuus kirjoittaen yhdessä vaiheessa:

hänestä tuntuu olevan ihmisarvossa jonkin verran arvokkuutta (dignatio) : viimeinen ja tehokkain argumentti miesten loukkaamisen ylimielisyyden hillitsemiseksi on yleensä se, etten ole koira, vaan ihminen siinä missä sinäkin.

yleensä unohdetaan, että kantilla ei ollut juurikaan vaikutusta brittiläiseen ajatteluun ennen ainakaan vuotta 1830. Ja se vaikutusvalta, joka hänellä oli sekä ennen että jälkeen tämän kohdan, oli vaihtelevasti rajattu. Englannissa kaikki varhainen keskustelu Kantista (ennen vuotta 1800) käytiin yliopiston ulkopuolella, suosittujen kirjallisuuslehtien sivuilla. Ja vaikka Kant nautti lyhyestä suosiosta näissä lehdissä aivan 1700-luvun lopulla, se, mitä niissä kerrottiin, oli suuresti yksinkertaistettua, jopa vähättelevää. Lisäksi hänen etiikastaan ei juurikaan keskusteltu, ja eniten huomiota kiinnitettiin hänen teoreettisiin, teologisiin ja poliittisiin näkemyksiinsä, joista viimeinen perustui enimmäkseen hänen esseeseensä ”ikuinen rauha”. Tässä viimeisessä suhteessa Kant päätyi näyttämään radikaalilta, jolla oli vaarallisia Jakobiittisia taipumuksia. Vuosisadan loppuun mennessä englantilaisesta yleisöstä oli tullut melko yllättäen konservatiivista ja kansallismielistä, ja epäluulo saksalaista Valistusajattelua ja kulttuuria kohtaan kasvoi. Lyhyesti sanottuna, huolimatta lyhyestä kiinnostuksesta Kantiin, vuoteen 1798 mennessä vaikutusvaltainen kriittinen katsaus valitti, että ’Kantin filosofiaa tunnetaan tässä maassa vain vähän’.

vuoden 1806 jälkeen Kantin nimi käytännössä katosi englantilaisista aikakauslehdistä vuosikymmeniksi. Eivätkä käännökset Kantin teoksista, jotka olivat jo olleet vähissä, olleet kysyttyjä. Hänen käytännöllinen filosofiansa oli erityisen hidas löytämään tiensä englannin kieleen. Erityisesti pohjatyö, jossa hän esitti kuuluisat väitteensä ihmisarvosta, käännettiin ammattimaisesti englanniksi vasta vuonna 1836, jolloin skotlantilainen J. W. Semple tarjosi ensimmäistä vakavaa painosta. Eikä tämäkään käännös ollut helposti saatavilla, ennen kuin vuonna 1869 ilmestyi tarkistettu laitos, jonka toinen skotti, Henry Calderwood, ’maksoi kolmanneksen alkuperäisestä hinnasta’. Itse asiassa se, mitä tieteellinen kiinnostus Kantia kohtaan oli olemassa 1800-luvun alkupuoliskolla, sisältyi enimmäkseen Skotlantiin, jossa huomion tasapaino oli edelleen hänen teoreettisessa filosofiassaan. Kaiken kaikkiaan Kantin vaikutus Anglofoniseen moraalifilosofiaan saati ylipäätään anglofoniseen kunnioituskäsitykseen lienee ollut vähäinen ennen vuotta 1870, ellei paljon myöhempäänkin.

kaiken kaikkiaan on selvästikin korkea aika pohtia uudelleen sitä, miten länsimaat omaksuivat käsityksensä ihmisarvosta, ja kysyä, mitä se todella tarkoittaa. Ehkä saamme sen historian tavoin selville, että on vielä paljon sanottavaa siitä, mistä tämä ihmisten kaikkein perustavanlaatuisin, yhteinen ”arvo” koostuu.