tänä päivänä vuonna 1789 George Washington allekirjoitti lain, jolla valtiovarainministeriö luotiin. Siirrosta tuli ratkaiseva Amerikan selviytymisen kannalta, mutta se loi myös perustuslaillisen keskustelun liittovaltion vallasta, joka on edelleen meillä tänään.

perustajat tiesivät, että uuden perustuslain mukainen hallitus joutui vakauttamaan uuden kansakunnan horjuvan taloudellisen perustan, joka kamppaili Ison-Britannian irtautumisen aikana ja sen jälkeen syntyneiden velkojen kanssa. Heinäkuussa 1789 kongressi hyväksyi lakiesityksen valtiovarainministeriön perustamisesta ja lähetti sen presidentti George Washingtonin käsiteltäväksi.

aluksi presidentti Washington tarjosi valtiovarainministerin tehtävää ”vallankumouksen rahoittajana” tunnetulle Robert Morrisille, joka oli johtanut edeltäjäosastoa ennen perustuslakia. Morris kieltäytyi, mutta suositteli, että Washington kääntyisi Alexander Hamiltonin puoleen kriittisestä kannasta. (Morrisilla ja Hamiltonilla oli samanlaisia visioita kansallisesta pankista, josta tulisi sukupolvien ajan poliittisen keskustelun aihe.)

2. syyskuuta 1789 Washington allekirjoitti Treasury Act-lain, jossa sanottiin ”there shall be a Department of Treasury, jossa on oltava seuraavat virkamiehet, nimittäin:; tilintarkastaja, tilintarkastaja, rahastonhoitaja, Rekisteri ja valtiovarainministerin avustaja, minkä avustajan kyseinen Sihteeri nimittää.”Siitä tuli heti johtohaaran suurin osasto, jossa oli 39 työntekijää.

Hamiltonista tuli valtiovarainministeri 11.syyskuuta 1789, ja pian tämän jälkeen Hamiltonin näkemys keskuspankkijärjestelmästä, joka tuki teollisuutta sekä maataloutta, kohtasi yhtä voimakasta vastustusta Thomas Jeffersonin, James Madisonin ja Edmund Randolphin taholta.

Hamilton esitti tämän näkemyksen tammikuussa 1790 julkaistussa tutkielmassa ”Report Relative to a Provision for the Support of Public Credit.”Raportti kongressille esitti yksityiskohtaisesti Hamiltonin väitteen, että liittovaltion keskitetyn luoton ja velan koordinoitua järjestelmää tarvittiin kansakunnan selviytymiseksi.

joulukuussa 1787 Hamilton oli myös väittänyt Federalistisessa numerossa 30, että keskitetty talousjärjestelmä, jolla oli hallittu velka, oli kriittinen Yhdysvaltain kyvylle harjoittaa kaupankäyntiä. (Hamilton oli ensimmäisen kerran perustanut kansallisen pankin vuonna 1779 24-vuotiaana.)

” valta luoda uusia varoja uusien verotuskohteiden päälle omalla viranomaisella antaisi kansalliselle hallitukselle mahdollisuuden ottaa lainaa niin paljon kuin sen välttämättömyydet saattavat vaatia. Ulkomaalaiset samoin kuin Amerikan kansalaiset, voisivat silloin kohtuudella palauttaa luottamuksen sen sitoumuksiin”, Hamilton kirjoitti.

vuoden 1790 raportti tarjosi useita kiistanalaisia ehdotuksia. Ensinnäkin Hamilton halusi valtiovarainministeriön lunastavan liittovaltion velat avokätisin taloudellisin ehdoin. Hän myös ehdotti, että liittohallitus ottaisi vastatakseen osavaltioille aiheutuneen velan ja että niistä tulisi tasavertaisia kumppaneita liittovaltion velassa. Hamilton kirjoitti myös, että ” sihteeri harkitsee rahojen käyttöä kansallisen pankin välityksellä, josta hän parlamentin luvalla esittää suunnitelman istunnon aikana.”

lopullinen ehdotus kansallisesta pankista sai heti Madisonin ja Jeffersonin vastalauseet perustuslain rajojen ulkopuolelle jäämisestä. Madisonin mukaan oli selvää, että perustuslaki tarkoitti osavaltioille omien pankkijärjestelmiensä perustamista ja ylläpitämistä.

Hamiltonin ehdotus oli ”liittovaltion valtojen laaja rakentaminen … voimakas isku liittovaltion auktoriteetin epämääräistä laajentamista vastaan”, Madison perusteli edustajainhuoneen lattialla.

Madison väitti, että Hamilton halusi hallituksen avulla perustaa national Bankin korporaationa, mikä jäi artiklan 1 pykälän 8 ulkopuolelle suoraan kongressille myönnettynä valtana. Oikeusministeri Randolph kertoi presidentti Washingtonille olevansa samaa mieltä Madisonin perusteluista.

Jefferson myös kehotti Washingtonia käyttämään veto-oikeuttaan ehdotettuun lakiesitykseen kansallisen pankin perustamisesta. Hän käytti monia samoja argumentteja kuin Madison, väittäen, että perustuslain tiukka lukeminen teki selväksi, että kansallisen pankin perustaminen jäi välttämättömän ja asianmukaisen lausekkeen rajojen ulkopuolelle.

Washington puolestaan pyysi Hamiltonia vastaamaan näihin väitteisiin. Hamiltonin yhdessä illassa kirjoittama pitkä vastaus tuki ajatusta perustuslain myöntämistä implisiittisistä valtuuksista.

lausunnossaan ”Opinion on the Constitutionality of an Act to Establish a Bank” Hamilton esitti väitteen, jonka mukaan perustuslaki antoi ymmärtää, että kongressi voi ryhtyä tarvittaviin toimiin kansallisten tavoitteiden saavuttamiseksi riippumatta siitä, onko nämä toimenpiteet nimenomaisesti mainittu perustuslaissa

”se jättää näin ollen kriteerin sille, mikä on perustuslaillista ja mikä ei. Tämä kriteeri on päämäärä, johon toimenpide liittyy keskiarvona”, hän perusteli. ”Jos päämäärä on selvästi ymmärretty jonkin määrätyn toimivallan puitteissa ja jos toimenpide on ilmiselvä suhde tähän päämäärään, eikä sitä ole kielletty missään perustuslain erityismääräyksessä—sen voidaan turvallisesti katsoa kuuluvan kansallisen viranomaisen toimivaltaan.”

Washington oli samaa mieltä Hamiltonin kanssa ja kieltäytyi siten veto-oikeudestaan lakiehdotukseen, jossa ehdotettiin Yhdysvaltain ensimmäistä pankkia. Pankista tuli totta vuonna 1791, mutta keskustelu näistä keskeisistä perustuslaillisista käsitteistä on edelleen voimakasta.

seuraavina vuosina Hamiltonin ollessa valtiovarainministerinä Yhdysvaltain talous vakiintui, mutta filosofinen välirikko Hamiltonin federalististen liittolaisten ja Jefferson-Madison-ryhmittymän välillä kasvoi partisaanipolitiikan ensimmäiseksi versioksi, jonka me kaikki tunnemme tänä päivänä hyvin. Hamilton erosi valtiovarainministerin tehtävistä vuonna 1795.

Scott Bomboy on National Constitution Centerin päätoimittaja.