vuoden 1979 loppuun mennessä, kun hän suuntasi neljättä vuotta hallinnossa, jota leimasi laahaava kotimainen tuki, presidentti Jimmy Carter huomasi kohtaavansa uusia haasteita ulkomaisilta agitaattoreilta.

marraskuussa yli 60 ihmistä otettiin panttivangeiksi Yhdysvaltain Iranin-suurlähetystössä. Sitten joulukuun lopulla Neuvostoliitto lietsoi kylmän sodan jännitteitä hyökkäämällä Afganistaniin tukeakseen kommunistihallintoa.

pyrkiessään ottamaan voimakkaasti kantaa globaaliin näyttämöön Carter uhkasi Neuvostoliiton johtajaa Leonid Brežneviä viljasaarrolla ja SALT II-sopimuksen poistamisella senaatin käsittelystä. Hän myös harkitsi mahdollisuutta vetää Yhdysvallat pois osallistumasta kesän 1980 olympialaisiin Neuvostoliiton pääkaupungissa Moskovassa, siirto joka pakkasi vahvan PR-iskun, mutta mahdollisesti jätti hänet alttiiksi voimakkaalle vastareaktiolle.

Carter ilmoitti boikottiuhkauksestaan ”Meet the Press”

Yhdysvaltain valtionarkiston mukaan ajatus Olympiaboikotista oli toteutunut Naton kokouksessa 20.joulukuuta 1979, muutamaa päivää ennen Neuvostoliiton hyökkäystä. Kun neuvostoliittolaiset toisinajattelijat, kuten nobelisti Andrei Saharov, puolustivat boikottia, aihe sai höyryä lehdistössä ja Carterin hallinnossa, vaikka presidentin kerrotaan tunteneen ”kylmiä väreitä” punnitessaan vakavasti, kannattaako toimia.

Carter esitti uhkavaatimuksensa 20.tammikuuta 1980 meet the Press-ohjelman jaksossa vaatien Olympialaisten siirtämistä vaihtoehtoiseen paikkaan tai perumista, jos Neuvostoliitto ei vetäisi joukkojaan pois kuukauden kuluessa. ”Riippumatta siitä, mitä muut maat tekisivät, En kannattaisi amerikkalaisen olympiajoukkueen lähettämistä Moskovaan Neuvostoliiton maihinnousujoukkojen ollessa Afganistanissa”, hän sanoi.

kolme päivää myöhemmin presidentti otti asian uudelleen esille kansalliselle yleisölle pitämässään unionin tilaa koskevassa puheessa ja esitti innostavan vastauksen julistettuaan, että ”sen enempää Amerikan kansa kuin minäkään en kannata olympiajoukkueen lähettämistä Moskovaan.”

hän lähetti Muhammad Alin Garnerin tueksi Afrikkaan

kovasta uhittelusta huolimatta Carter tiesi voivansa päätyä muna kasvoillaan, jos muut maat eivät tue boikottia. Päämääränsä epävarmuutta korostaen hän lähetti Muhammad Alin lähettilääksi rummuttamaan kannatusta eri puolille Afrikkaa, jossa normaalisti suosittu nyrkkeilijä kohtasi pääosin jäätävän vastaanoton.

oli myös kysymys amerikkalaisten urheilijoiden voittamisesta puolelleen, jotka teknisesti vastasivat Yhdysvaltain Olympiakomitealle, eivät hallitukselle. Presidentillä oli käytössään laillisia keinoja, nimittäin passien takavarikointi, vaikka tällainen voimakeinojen taktiikka saattoi torpedoida julkisen tuen.

tilannetta mutkisti entisestään se, että saman vuoden talviolympialaiset Lake Placidissa, New Yorkissa järjestettiin onnistuneesti. miesten jääkiekkomaajoukkueen ”Miracle on Ice” – voitto pelottavasta Neuvostojoukkueesta pönkitti boikottien vastaista väitettä, jonka mukaan kilpailu oli paras tapa ratkaista geopoliittiset kiistat.

USOC suostui boikottiin kiivaan lobbauksen jälkeen

Brežnevin kieltäydyttyä vetämästä armeijaansa Afganistanista ja Kansainvälisen olympiakomitean halutessa siirtää kesäkisoja Carterin hallinnolla oli velvollisuus saada Amerikkalaisurheilijat ruotuun.

kutsuen USOC: n jäsenet koolle Valkoiseen taloon 21.maaliskuuta kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniew Brzezinski piti esityksen, jossa hän korosti Neuvostoliiton hyökkäyksen vaaroja, mukaan lukien sen väitetty kemiallisten aseiden käyttö.

presidentti Carter astui sitten huoneeseen, ja uutiskamerat tallensivat jännittyneen hetken, kun hän noudatti uhkavaatimustaan. ”En voi sanoa tällä hetkellä, mitä muut maat eivät mene kesäolympialaisiin Moskovassa. Meidän ei mene”, hän totesi. ”En sano, että millään tavalla, vaan päätös on tehty.”

silti päätös ei olisi kiveen hakattu ennen kuin USOC hyväksyi boikotin. Varapresidentti Walter Mondalen ja entisen valtiovarainministerin William Simonin kiihkeiden puheiden jälkeen USOC äänesti 12. huhtikuuta kilpailun keskeyttämisestä, vaikka useat jäsenet nurisivat siitä, ettei heillä ollut valinnanvaraa asiassa.

lopulta 64 maata liittyi Yhdysvaltoihin boikotoimaan kesäkisoja elokuussa, ja toiset 80 suuntasivat Moskovaan – mukaan lukien ne, jotka tulivat Yhdysvaltain liittolaisesta Isosta-Britanniasta, joka päätti antaa urheilijoidensa päättää itse osallistumisestaan.

Amerikkalaisurheilijat ovat edelleen katkeria Olympiamahdollisuuksien menettämisestä

Carter yritti hyvittää asian yhdysvaltalaisten olympialaisten kanssa myöntämällä jokaiselle heistä kongressin kultamitalin samana kesänä. Hallinto noudatti myös lupauksia järjestää vaihtoehtoisia tapahtumia, kuten Liberty Bell Track and Field Classic järjestetään Philadelphiassa.

kysymys siitä, tekikö presidentti oikean päätöksen, on edelleen auki. Boikotti ei auttanut häntä poliittisesti, sillä Ronald Reagan erotti Carterin Valkoisesta talosta vuoden lopussa. Sillä ei ilmeisesti myöskään ollut juurikaan vaikutusta politiikkaan, sillä Neuvostoliitto teki vastapalveluksen boikotoimalla vuoden 1984 kesäolympialaisia Los Angelesissa ja säilyttämällä sotilaallisen läsnäolonsa Afganistanissa vuoteen 1989 asti.

Carter on sittemmin julkisesti puolustanut päätöstään, mutta kärkkäimmin sen kokivat ne urheilijat, joilla ei ollut mitään näytettävää vuosikausien intensiivisestä harjoittelusta olympiamenestykseen. Soutaja Anita DeFrantz, joka johti epäonnistunutta oikeusjuttua USOC: ta vastaan vuonna 1980, kutsui boikottia myöhemmin ”turhaksi harjoitukseksi ja häpeälliseksi osaksi Yhdysvaltain historiaa.”

ja juoksija Steve Paige, vahva kilpailija mitalin 800 metriä, muisteli sydänsuruja hän tunsi vuonna 2012 haastattelussa CNN, ennen kuin lisäsi, ”sain kostoni – minusta tuli republikaani samana vuonna.”